"Keisarintanssiaiset" (9/2) loukkasivat myöskin Kihlmanin tunteita. Ne olivat "pienoiskuva todellisesta maailmasta: ulkonaista siroutta, kohteliaisuutta, aistillisuutta (decolté-puvut), suruttomuutta, ylellisyyttä y.m." — Isäntänä ei enää ollut kreivi Heiden. Hän oli näet, kirjoittaa Kihlman (14/1), "vihdoinkin saanut eron. Jumalan kiitos!" — "Heiden menetti", lisää hän sitten, "koko sen myötätunnon, jonka hän ensin oli saavuttanut yksinkertaisella, vaatimattomalla käytöksellään. Lopulta pidettiin häntä osaksi vanhuudenheikkona, osaksi Suomen etujen vihollisena, vehkeilijänä, jonka sanoihin ei voitu luottaa. — — Suokoon Jumala meille uuden kenraalikuvernöörin, joka tahtoo parastamme ja ymmärtää mitä menestyksemme vaatii."

Omassa nimessään Kihlman esitti kaksi anomusehdotusta. Toinen koski toimenpiteitä, jotka tarkoittivat maalaistyöväen tilan parantamista. Aloite oli oikeastaan lähtenyt eräästä tehtaantyöläisten kokouksesta Tampereella kesällä 1896. Muuan valiokunta Helsingissä oli sitten ottanut ajaakseen asiaa, ja toht. Hannes Gebhard oli kirjoittanut anomusehdotuksen, jonka Kihlman vähin lisäyksin ja muutoksin hyväksyi esitettäväkseen. Se käsitys, joka hänellä oli sosialisen kysymyksen tärkeydestä, teki hänelle omantunnon asiaksi koettaa vaikuttaa työväen hyväksi. Sen vuoksi hän otti omakseen anomusehdotuksen sekä kannatti muitakin ehdotuksia, jotka tarkoittivat työläisten aseman parantamista (lainainantoa työväenasuntojen rakentamiseen y.m.). Anomus saavutti säätyjen kannatuksen. — Päinvastoin kävi toisen anomusehdotuksen, joka koski maanteiden suurinta nousua ja niiden rakentamisen jättämistä erityisille insinööreille. Laki- ja talousvaliokunta ei katsonut aihetta olevan toimenpiteeseen säätyjen puolelta, kuitenkaan kieltämättä että olisi sekä tarpeellista että hyödyllistä, että uusien teiden rakennus tapahtuisi teknillisellä johdolla.

Sitäpaitsi Kihlman muiden koulunopettajain edustajain kanssa allekirjoitti neljä muuta anomusehdotusta erinäisistä koululaitosta koskevista asioista. Yksi näistä koski rahapalkkion antamista virasta eronneen koulunopettajan kuolinpesälle ja tarkoitti semmoista asiain järjestelyä, ettei vanha ja väsynyt opettaja perheen edun tähden olisi pakotettu palvelemaan kuolemaansa asti. Yleinen anomusvaliokunta hylkäsi kuitenkin anomusehdotuksen, ja kysymys olisi kenties rauennut, jollei Kihlman — joka maalisk. 12 p:stä lähes kolme viikkoa oli sairastanut influenssaa — juuri sinä päivänä, huhtik. 1:senä, jolloin mietintöä käsiteltiin, olisi tullut saapuville. Silloin hän niin terävästi osoitti valiokunnan perustelujen mitättömyyden, että hän Bonsdorffin y.m. kannattamana "saavutti loistavan voiton", toisin sanoen sääty hyväksyi anomusehdotuksen ponnen.

Laajakantoisin näistä yhteisistä anomusehdotuksista koski komitean asettamista erinäisten koulukysymysten tutkimista varten, nimittäin komitean, joka olisi kokoonpantu kokeneista koulumiehistä. Säädyn käsitellessä yleisen anomusvaliokunnan kielteiseen ponteen päättyvää mietintöä lausui Kihlman: — "Anomusehdotuksen ja myöskin vastalauseen pääajatus on se, että, jos koulu maassamme on menestyksellisesti toimiva, tulee koulunopettajille, jotka ovat omistaneet elämänsä ja toimintansa koululle ja joilla enemmän kuin muilla on kokemusta koulun tarpeista, myöntää oikeus vaikuttaa kouluolojen järjestämiseen. Se on pääasia, että nimittäin koulunopettajilla etupäässä on oleva sananvaltaa, milloin koulun elämän ja toiminnan järjestäminen on kyseessä. Tämä ajatus se on, joka suoraan sanoen on ollut minun pääajatuksenani ja sisimpänä elämänperusteenani, ja sen edestä olen taistellut v:sta 1870 saakka, jolloin tulin ruotsalaisen normaalilyseon rehtoriksi." Todistukseksi, että niin oli ollut laita, hän luki julki pitkän otteen ylempänä selostamastamme vuosikertomuksesta v:lta 1874, ja päätti sitten: "Tämän ajatuksen toteuttaminen, ettei pedagogeja ole katsottava pelkiksi koneiksi, joiden tehtävä on suorittaa mitä korkeat asianomaiset käskevät, vaan että heidän tulee olla itsenäisiä, ihanteen puolesta taistelevia miehiä, ja että yhteiskunta on velvollinen pitämään ja kohtelemaan heitä semmoisina, tämän ajatuksen toteuttaminen se on koulun menestykselle ehdottomasti tarpeellinen, ja tämä ajatus se on pääajatuksena anomusehdotuksessamme ja vastalauseessa. Siinä vaaditaan, että koulunopettajan kokemuksen on päästävä vaikuttamaan, koska tämä kokemus kieltämättä on ainakin yhtä hyvä kuin toisten, jotka eivät ole koululle antaneet elämäänsä ja työtänsä." Sääty hyväksyi vastalauseen, jossa anomusta kannatettiin.

Muistakin kysymyksistä, joita käsitellessä Kihlman lausui huomiota ansaitsevia mielipiteitä, mainittakoon tässä vielä joitakuita:

Kun oli puheena kaunokirjallisten teosten palkitseminen ja eräältä taholta oli ehdoksi vaadittu, että palkittavien teosten tulisi olla sopusoinnussa kristillissiveellisen maailmankatsomuksen kanssa, piti Kihlman, viittaamalla m.m. Runebergin Kuningas Fjalariin, vaatimusta liiallisena. Hänestä oli ainoastaan vaadittava, etteivät teokset loukkaisi siveellistä maailmankatsomusta. — Kihlman oli vanhastaan kansanopistojen vilpitön ystävä ja puolustaessaan niiden avustamista myöntämällä määrärahoja suostuntavaroista teroitti hän niiden ehdotonta käytännöllistä merkitystä. Olematta ammattikouluja, niinkuin emäntä- ja maanviljelyskoulut, kasvattaisivat ne lahjakkaampia maalaiskansan nuorukaisia kykeneviksi aikanaan hoitamaan kunnan asioita. "Koulu voi olla käytännöllinen olematta ammattikoulu." — Kun tarkastettiin asetusta kunnallishallinnosta maalla, tuli keskustelun alaiseksi, olisiko hyväksyttävissä, että kuntakokouksia pidettäisiin sunnuntaina. Eräs vastalauseen tekijä oli näet vastustanut sitä sillä perustuksella, että pyhäpäivän pyhänä pitäminen muka oli Jumalan säätämä. Tätä käsitystä Kihlman ei hyväksynyt, vaan hän osoitti perusteellisesti, että se lepopäivä, joka raamatun mukaan vanhan liiton aikana oli Jahvelle pyhitettävä, oli lauantai, viikon viimeinen päivä. Että sunnuntaita, viikon ensimmäistä päivää, pidetään pyhänä, johtui kristillisen kirkon alkuajoilta juontuvasta traditsiosta, mutta ei mistään jumalallisesta käskystä. Näin ollen ei ole oikein väittää esim. kuntakokouksen pitämistä pyhänä Jumalan lain rikkomukseksi. Tästä huolimatta Kihlman myönsi, että pyhäpäivän viettämistä voi ja tuleekin puolustaa — sitä on vain puolustettava oikeilla syillä. Sen perustana on näet syvä tarve ihmisluonnossa, jonka voimat eivät kestäisi alituista työtä ilman virkistävää lepoa. Lopuksi puhuja huomautti, että hänen esittämänsä mielipide oli kaikin puolin sopusoinnussa evankelis-luterilaisten tunnustuskirjain kanssa, vaikka oppikirjat ja oppineetkin miehet olivat laajalle levittäneet sitä väärää käsitystä, että raamatun lepopäivä tarkoittaa sunnuntaita. — Ohimennen sopinee tässä merkille panna, että Kihlman jo pappeinkokouksessa Turussa 1859 oli esittänyt tämän saman käsityksensä pyhäpäivän viettämisestä. [Handlingar i anl. af Prestmötet i Åbo den 29 juni — 1 juli 1859, s. 129 ss.] —

Vihdoin tulivat nais- ja juutalaiskysymykset esille, ja Kihlman lausui niistä yleensä samoja mielipiteitä kuin ennen. Porvarissäädylle tehdyn anomusehdotuksen johdosta, joka koski saman oikeuden myöntämistä naiselle hakea opettajavirkoja valtion kouluissa ja seminaareissa kuin miehilläkin oli, hän myönsi että sivistyneet naiset nykyoloissa olivat oikeutetut etsimään ja miesten kieltämättä saamaan työtä uusilla aloilla kodin ulkopuolella ja erittäin myöskin, että jotkut heistä yksityiskouluissa olivat osoittautuneet kykeneviksi pedagogeiksi, mutta siitä ei johtunut, että he yleensä olisivat koulualalle sopivia. Sitäpaitsi saattoi kysyä, olisiko naiselle itselleen ja perheelle hyödyksi, että hän yleisemmin antautuisi niihin ponnistuksiin, joita kilpailu miesten kanssa edellyttää. Näiden ja muiden epäilysten vuoksi Kihlman katsoi oikeimmaksi vielä jäädä odottavalle kannalle, ja se oli säädyn enemmistönkin mielipide. — Yhtä vähän Kihlman ja sääty hyväksyi ehdotusta, että naisen vaalikelpoisuus laajennettaisiin kaupunkien kunnallisiin luottamustoimiin. — Sitä vastoin Kihlman lämpimästi kannatti toht. Relanderin ehdotusta, että maalaiskunnille myönnettäisiin valtioapua kierteleväin sairaanhoitajattarien palkkaamiseen, ja hän ihmetteli, että useat, jotka olivat puoltaneet edellistä anomusehdotusta, vastustivat tätä jälkimmäistä. Pappissääty hyväksyi mietinnön myönteisen ponnen. — Juutalaiskysymyksessä Kihlman piti tavallista pitemmän puheen, jossa hän osoitti että hänen kielteinen kantansa oli sopusoinnussa niiden kokemusten kanssa, joita Ranskassa ja Saksassa oli juutalaisista saatu. Lopuksi hän uudisti jo edellisillä valtiopäivillä ohimennen esittämänsä ehdotuksen, että juutalaisille myönnettäisiin kullekin 500 mk matka-apua, jos he siirtyisivät maasta pois, ja saattoi hän puolustuksekseen mainita että Luther 1542 oli ehdottanut samanlaista toimenpidettä. Myöhemmin hän kuitenkin luopui ehdotuksestaan ja hyväksyi mietinnön kolmannen vastalauseen, nimittäin ettei anomus antanut aihetta toimenpiteeseen säätyjen puolelta.

Molemmissa viimemainituissa kysymyksissä Kihlman noudatti syvää, lukemalla ja miettimällä saavutettua vakaumusta, eikä hän sentähden voinut muuttaa mielipidettään, vaikka hänen luonaan kävi (tammikuulla) eräs naisten lähetyskunta pyytämässä, että hän säädyssään esittäisi samasisältöisen anomusehdotuksen naisen oikeudesta kouluvirkoihin, kuin sitten porvarissäädyssä tehtiin, ja (lokakuulla) 2 juutalaista anomassa, että hän puhuisi heidän puolestaan. Kun nämä jälkimmäiset pateettisesti sanoivat vaimoineen ja lapsineen polvillaan rukoilevansa häntä, vanhaa miestä, vastasi Kihlman tyynesti toimivansa "ei tilapäisten tunteiden, vaan tarkan harkinnan perustuksella heidän ja oman Jumalansa edessä". — Mainita ansaitsee, että Kihlman, kun hän kesällä (12/8) 1898 luki erään saksalaisen kirjoituksen "zionismista", suunnitelmasta, että Palestiina palautettaisiin juutalaisille ja että näitä eri maista toimitettaisiin sinne, tunsi siinä oman ajatuksensa. "Ylen merkillinen aate, jota minä jo kauan olen kannattanut ja lausunut julkikin kaksilla viimeisillä valtiopäivillä." —

Tällä kertaa Kihlmania ei enää vaivattu toimitusvaliokunnan jäsenyydellä, mutta Suomen pankin tilintarkastajantoimi hänelle uskottiin, joten sen suorittaminen seuraavina vuosina tuli hänen viimeiseksi tehtäväkseen eduskunnan jäsenenä.

Valtiopäivien juhlalliset päättäjäiset olivat 1 p:nä kesäk. Niinkuin alkajaisissa oli Kihlman nytkin tyytymätön, ei saarnaan, vaan jäähyväispuheiden tulvaan: "Vahvaa imartelua yhdistettynä kristillisiin korulauseihin." — — "Jos kristinusko olisi sanoissa, niin totisesti olisi pappissääty tosikristillinen sääty, sillä kristillisiä sanoja on täällä kuultu yltäkyllin ja loppumatta. Mutta runsassanaisuus on ulkokultaisuuden varma tunnusmerkki — en tarkoita itsetietoista, vaan tietämätöntä teeskentelyä." Kun hän sitten Hufvudstadsbladetista oli lukenut kaikki puheet, jotka oli pidetty aatelissa sekä pappis- ja porvarissäädyissä, kirjoitti hän päiväkirjaansa: "Mikä puheiden paljous! Jos puheet hyödyttäisivät maatamme, niin varmaan olisi maatamme onniteltava. Mutta jos puhuminen, niinkuin Carlyle väittää, todistaa toimintakyvyn puutetta, niin on maamme sangen surkuteltava. Muiden edellä käy pappissääty pitkine, tekohartaine (salvelsefulla) puheineen."