[Paavo Ruotsalainen kuoli 27 p. tammikuuta 1852. — Puolikolmatta vuotta aikaisemmin oli Stenbäck viimeisen kerran tavannut hänet. Kesällä 1849 Stenbäckin perhe näet oleskeli kolme viikkoa Schwartzbergin luona Säräisniemessä, ja kun tunnettu pietistinen talollinen Juho Niskanen Iisalmelta tuli sinne käymään, päätti Stenbäck hänen kanssaan tehdä matkan Paavon luokse Nilsiään. He kulkivat veneellä jonkun matkaa Oulunjärven sekä sitten jalkaisin edelleen. Stenbäck oli ollut talonpojan vaatteissa, ja kun matkamiehet saapuivat Iisalmen pappilaan, lienee hämmästytty melkoisesti, kun toinen tunnettiinkin olevan "professori Helsingistä", kertoo tarina. Mitä Paavoon tulee, otti hän vieraansa ystävällisesti vastaan, ja Stenbäck kuuluu havainneen hänet "teeskentelemättömäksi ja hauskaksi kodissaan", niin että hän oli ollut tyytyväinen käyntiinsä, kun hän onnellisesti palasi matkansa lähtökohtaan.]

"Meidän asiamme ei ole olla hänen tuomareinaan tai hänen pyhäksijulistajinaan, mutta me voimme toivoa hänestä parhainta. Sanot, että me luultavasti vähällä seurauksella voimme sanoa: rauha hänen jälkeensä. Miksi ei? Olen kyllin sangviininen tohtiakseni uskoa ja toivoa toisinpäin. Mistä ovat nuo monet puolueet ja suuri erimielisyys tulleet, jollei melkoiseksi osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen ihmisten epäjumaloiminen ja ihmisistä-riippuminen on vallinnut koko meidän joukossamme. Herännyt kansa on riippunut papeissaan tai itsenousseissa holhoojissaan ja nämä taas eräissä hengellisissä päällepäsmäreissä ja paaveissa. Siten on perustettu paavillinen hierarkia ja järjestetty ihmisorjuus, joka on kietonut heränneiden lauman ikäänkuin läpipääsemättömään verkkoon. Kuinka sanomaton vahinko siitä on syntynyt ja täytyy edelleen syntyä, on raskasta ja kauheaa ajatella. Eikö se työ, jonka Jumala armossaan niin voimakkaasti oli aloittanut maassamme, tällä tiellä olisi kokonaan mennyt kieroon, ja kristillisyys meillä pilaantunut viheliäiseksi ja turmiolliseksi lahkolaisuudeksi kaikkine lahkolaisuuteen kuuluvine pahoine puolineen ja kuolettavine tauteineen? Ja lopuksi kaikki tyynni ennemmin tai myöhemmin olisi hajonnut ja pirstautunut pelkkiin fanaattisiin, keskenään sotiviin pikku puolueihin, jotka eivät ainoastaan olisi tehneet kaikki nämä herätykset turhiksi, vaan myös turmiollisiksi kristillisyyden edistämiselle maassamme. Siihen olemme todella olleet hyvällä tiellä. Heränneet ovat olleet riippuvaisia toisistaan ja tyrannimaisista holhoojistaan enemmän kuin Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja kilvoitelleet enemmän puolueensa kuin Jumalan asian hyväksi, he ovat käyttäneet Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja selityksillä kuin että Jumalan Henki olisi saanut selittää sen tai että hänen valonsa olisi havaittu tarpeelliseksi ja arvokkaaksi kaikkialla ja aina etsiä. Epäilemättä harvat seisovat omilla jaloillaan, 'tietävät kehen he uskovat', noudattavat Jumalan valistamaa ja johdattamaa omaatuntoansa ainoana ohjeenaan ja siten rakentavat ainoastaan Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku noista 'isistä' on sanonut tai uneksinut, on varmaan useinkin merkinnyt enemmän kuin sana, sitä on enemmän noudatettu ja typerästi pidetty 'salattuna viisautena, joka ei vielä ole präntättykään'. Eikö se ole hirveää? Ja mistä se johtuu? Ihmisorjuudesta, tuosta herätyksiemme läpikäyvästä hapatuksesta — siitä epäilemättä etupäässä. Ja tämä ei näytä minusta, sen pahempi, syntyneen muuten kuin siten, että muutamat korkeat henget ja ihmiskiitoksen halukkaat vastaanottajat, jonka kiitoksen he mielellään ovat antaneet häikäistä silmänsä, sitä tahallaan ja itsetietoisesti ovat tavoittaneet. Sen vuoksi on myöskin jokainen epäilys heidän erehtymättömyydestään ja holhousvallastaan väen väkisin hakattu maahan ja kuritettu, niin että jokainen on pelännyt päästää mitään sellaista mielessään syntymään, ikäänkuin se olisi ollut saatanan virittämä ylpeyden kiusaus, jota vastaan tuli viipymättä taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa voimaan ja epäjumalan-istuimensa turvatuksi ja pysytetyksi — niin kauan kuin Jumala viisaudessaan on sen sallinut, mutta ei myöskään kauemmin; sillä Jumala on armollinen ja laupias eikä salli meidän nääntyä tyranniemme ja hoputtajaimme ikeessä iankaikkisesti, koska kuitenkin Kristus on meidät kalliisti lunastanut ja luvannut meille lohduttajan, totuuden Hengen, joka voi ja tahtoo johdattaa meitä kaikessa totuudessa, ei kuten kaikki inhimilliset puoluepäälliköt ja johtajat puolitotuudessa ja puolivalheessa. Ja juuri siksi, rakas veli, toivon, että nyt vasta voi ja täytyy tulla rauha; sillä oikea ja pysyvä rauhanside on hengen yhteys, mutta se side, joka riippuu ihmisen arvovallasta ja epäjumaloivasta hänessä-riippumisesta, ei onneksi kestä kauan, mutta katketkoon se, kun aika on tullut, 'joka tuleva on', ei meidän, vaan kasvattajamme ja Herramme kautta. Katson, suoraan sanoen, Jumalan sormeksi, että ukkokin on kuollut samaan aikaan kuin meillä täällä lähitienoilla on ollut niin katkera kokemus hengellisen ylpeyden ja päällepäsmäryyden hedelmistä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion kautta ovat tulleet näkyviin, jotta silmämme aukenisivat. Minun ei tarvitse sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän suurimahtista pukariamme häpeällisine kauhistuksineen rinnakkain ja samaan luokkaan. Mutta totta sinun on myöntäminen, että niin toinen kuin toinenkin on ollut liian monelle epäjumalana, joka on riistänyt sijan Jumalalta ja edistänyt hengellistä alaikäisyyden tilaa melkoisessa määrin. Ja entäpä? jos oppikin olisi ollut kierossa? Ainakin niin on ollut M:n laita, jota niin moni on sokeasti seurannut; hoputtaa siihen, että omantunnon tulee olla levoton ja tuomitseva (mikä tavallaan on oikein), mutta sitten juuri tästä levottomuudesta ja omantunnon ahdistuksesta tehdä itselleen vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvataan, — se on oppi, jonka suojassa kaikki synnillinen meno hyvin voi viihtyä, on hairahdus yhtä suuri kuin konsanaan hedbergiläisyys, jopa pohjaltaan aivan samaa, nimittäin Jumalan heränneissä sieluissa tekemän armotyön ja armovaikutusten kieltämistä, hylkäämistä ja vastustamista. Usko on siinä saavuttamaton asia, epäiltävä asia, jos sillä — niinkuin kuitenkin sana opettaa ja sen luonto on — on mukanaan rauha Jumalan kanssa ja hengen hedelmät, vanhurskaus, rauha ja riemu. Sen vuoksi niin pian kuin Kristus kirkastuu sielulle, niin että se todella tuntee jotakin sellaista, on tällä opilla kiire repimään pois kaikki tyynni ja syöksemään sielu jälleen alas paavilliseen epävarmuuden hämärään ja tyytyväisyyteen oman rauhattomuutensa kanssa, jonka perustuksen Raamattu ilmaisee sanoen: jumalattomilla ei ole mitään rauhaa. Jotenkin tätä tarkoittava oppi on, hierarkkisen omantunnonsorron ohella tahi oikeammin juuri sen lähimmässä yhteydessä, ollut vallalla keskuudessamme. Mutta mikä on sinun mielipiteesi? Pitääkö se yhtä sanan kanssa, ja onko se oikea? Kirjoita minulle ajatuksesi siitä, niinkuin minä avomielisesti olen kirjoittanut sinulle omani. Ennen oli tavallista nostaa suuri melu ja huutaa anateemaa, kun kuka uskalsi nähdä toisin kuin hyväksytty tapa sääti; mutta koettaa saada erehtynyttä uuteen vakaumukseen ja oikealle tielle, siihen oltiin itse liian hyviä eikä toinen poloinen sen arvoinen. Niin ei enää liene laita meidän kesken."

M. kaukana siitä, että olisi antanut veljellisten varoitusten johtaa itsensä nöyryyden tuntoon ja parannukseen, on vain yltynyt kaksinkertaisella innolla pitämään pystyssä valta-asemaansa ja kiihoittamaan itselleen joukkuetta. "Surkuttelen poloista Lapuan seurakuntaa ja sen muita pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut sanottavan, että olit kovin vastustanut, että tehtäisiin julkinen ero M:sta, sekä kuvaillut kaikenlaisia vaikeuksia koituvan siitä. Se on kummastuttanut minua. Olen kysellyt itseltäni: mitenkä se on mahdollista? onko Julius unohtanut 1 Kor. 5? Vai olisiko hänellä todella halu yhä edelleen pitää voimassa ihmisorjuuden-systeemiä ja odottaa etuaan siitä? Olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä löytänyt vastausta. Sinä voit sen parhaiten antaa. — — Voi hyvin! Veljesi L. Stenbäck."

Berghin vastaus tähän kirjeeseen näkyy hukkuneen, mutta Stenbäckin seuraavasta kirjeestä (Uusikaarlepyy ja Munsala,30 p. elok. 1852) näemme, ettei hän ollut oikein yhtä mieltä edellisen kanssa. "Yhdyn", kirjoittaa Stenbäck, "täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat loukkasivat minua. Niin esim. minusta oli kummallista, että sinä, sen mukaan mitä kirjoitit, kauan olet havainnut kaikenlaisia virheitä ja harha-askeleita, varsinkin tuon läpikäyvän ihmisjumaloimisen ja riippuvaisuuden, mutta kuitenkin olet vaiennut siitä sitä vastustamatta tai huomauttamatta sitä kenellekään. Se olisi, minusta nähden, kuitenkin ollut ehdoton kristityn velvollisuus. Mutta yleensä näyttää — — että sinä yhä vielä käsität väärin ja epäilet sitä itsenäistä suuntaa, joka täällä monessa on tullut vaikuttavaksi ja vallitsevaksi, sitä hengellistä kehitystä, joka Jumalan sanan ja sen valon johtamana tahtoo katkaista kaikki muut siteet, tehden liittonsa Herran kanssa lujaksi ja hartaaksi ja yksinomaiseksi. — — Näen nykyisessä suunnassa välttämättömän palauksen Jumalan maassamme vaikuttaman armotyön ensimmäiseen alkuun, joka ikäänkuin aamurusko ennusti raikkaampaa ja ihanampaa päivää Suomen kirkolle, kunnes sen sekoittivat ja hämmensivät eriuskoiset puoluehenget ja se oli joutumaisillaan katalaksi puolueasiaksi. Ne, jotka eivät tahdo ja voi katkaista ihmisten asettamia siteitä ja säännöksiä antaakseen Jumalan yksinään täyttää sen hyvän työn, jonka hän itse on aloittanut, — ne jääkööt jäljelle ja pysähtykööt vanhalle kannalleen. Sitä ei voi auttaa, mutta muut ovat siitä huolimatta kulkevat eteenpäin ja puhdistuvat yhä enemmän, Jumalan Hengen johtamina kaikessa totuudessa ja Hänen säilyttäminään kuolettavan seisahdustilan kivettymisestä ja levosta."

"Olen", jatkaa Stenbäck eräästä läheisestä asiasta, "kuulustanut ukko Paavon kirjeitä, joita halusit saada. Ainoa, jolla olen kuullut niitä olevan, on Cajan; mutta hän on muutellessaan pistänyt ne jonnekin, niin että hän ei vielä tähän saakka ole saanut niitä käsiinsä. Muutoin, jos saan sanoa ajatukseni, joka kuitenkin on useilla muillakin, en katsoisi suotavaksi enkä hyödylliseksi minkään elämäkerran kirjoittamista enkä julkaisemista ukosta. Jos tahtoo tuoda esiin hänen hyvät puolensa, niin siitä tulee ainoastaan yksipuolinen ylistyslaulu vailla totuutta ja tunnollisuutta; jos taas tahtoo samalla esittää varjopuolet, niin ne ovat sellaisia, että näyttää parhaimmalta ja oikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittavaksi ja antaa niiden jäädä pimeään. Joka tapauksessa olisi luullakseni hänen elämäkertansa ainoastaan enentävä hämmennystä ja antava uusia eripuraisuuden aiheita. Ukon sokea jumaloiminen on ainakin näillä seuduin kärsinyt auttamattoman vaurion — sitä enemmän, kun muutamat tosiseikat ovat liian räikeitä." — —

Se vastaus, jonka Stenbäck sai tähän toiseen kirjeeseen, on tallessa ja osoittaa, että Bergh oli kovin tyytymätön ystävänsä lausuntoon. Hän syyttää tämän kirjettä katkeruudesta, vaikka juuri hänen omassa vastauksessaan on kieltämättä katkeruuden jälkiä. Bergh myöntää, että hänellä on ollut pelkoa ja epäluuloja siitä itsenäisestä suunnasta, josta Stenbäck puhuu. Nyt hän tahtoo mielellään luopua niistä, toivoen että Herra on johtava kaikki parhain päin; mutta kaikesta näkyy, että hän itse pysyy ja tahtoo pysyä entisessään. Vieläpä näyttää siltä, kuin kirjeenvaihto olisi voinut johtaa vanhojen aseveikkojen persoonallisten välien rikkoutumiseen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Molemmat halusivat suullista ajatustenvaihtoa, ja kun Bergh oli ilmoittanut aikovansa joululomalla matkustaa lankonsa Frans Henrik Bergrothin luo Keuruulle, päättivät he yhtyä Ätsärissä Karl Edvard Bergrothin luona, jonne Stenbäckin ja Essenin oli määrä tulla Härmästä sekä Berghin Keuruulta. Emme tiedä, kuinka tämä yhtyminen päättyi, mutta varmaankaan ei ystävyys rikkoutunut, joskaan ei täydellistä yksimielisyyttä liene saavutettu riitakysymyksissä. Kirjeenvaihto näyttää kyllä lakanneen, mutta kun Stenbäck kesällä 1863 Turussa tapasi Berghin, kirjoittaa hän vaimolleen: "J. Bergh on kaltaisensa, luja ystävä, kristillinen, vilkas — rakastettavimpia miehiä, niinkuin ennenkin", ja vielä vuotta ennen kuolemaansa hän saa ystävältään erittäin sydämellisen kirjeen, josta tuonnempana tulee puhe.

Stenbäckiin nähden merkitsevät nämä kirjeet selvää käännettä hänen suhteessaan pietismiin. Innokkaalla sydämellään hän oli ehdottomasti liittynyt ja luottanut johtaviin henkilöihin. Tietysti hänen oli tuskallista nähdä pettyneensä, mutta Jumalan asia ei riipu yksityisestä henkilöstä, eikä hän ollut mies peittelemään ja verhoamaan tekopyhyyttä ja syntiä. Uutena suuntana oli hänelle kavahtaa ihmisiin luottamista, mutta sitä enemmän luottaa Jumalaan. Pääasiassa pysyi hänen kristillisyytensä ja käsityksensä "ainoasta tiestä" samana. "Apua tarvitsemme joka päivä, mutta niin on myöskin armo meille joka aamu uusi" — sanoi hän vielä niinkuin entispäivinäkin; mutta tuo alhainen käsitys, että helvetti taas avautuu syntiselle, niin pian kuin hän nousee polviltaan, oli häipynyt.

Mitä tulee tähän muuttuneeseen kantaan, että näet Stenbäck nyt oli sitä mieltä, että heränneen tulee pyrkiä pysyväiseen armontilaan, kasvaa ja kehittyä siinä, on huomautettu, että se osaltaan lienee johtunut hänen tutustumisestaan n.s. raamatullisen suunnan perustajan, tübingeniläisen professorin J. T. Beckin teoksiin. Kuinka suuresti hän oli mieltynyt tähän jumaluusoppineeseen, ilmenee m.m. siitä, että kun dogmatiikan professori Laurell 1852 oli kuollut, niin Stenbäck koetti saada aikaan sen, että Beck olisi kutsuttu hänen seuraajakseen Helsingin yliopistoon. Vaikka Beckiltä itseltään jo oli hankittu siihen suostumus, ei ehdotus johtanut mihinkään tulokseen. Beck teroittaa pyhityksen ja hengellisen kasvamisen tarpeellisuutta sekä vastustaa kaikkea levotonta, pinnallista puuhailemista ja puoluemieltä. [H. L. Sandelin, m.t.]

KYMMENES LUKU. 1852-1855.

Kesänviettoa. — Vaasan palo ja muutto Uuteenkaarlepyyhyn. — Pedagogiikanprofessorin-viran haku. — Opinnäytematka. — Lukukausi professorina. — Muiden ja omaa arvostelua.