Jo ensi syksynä (1861) Gummerus tunnustaa kovin halunneensa mennä muutamiin Töölössä (arvattavasti sikäläisessä ravintolassa) pidettyihin tanssijaisiin sekä teatteriin, mutta hän oli silloin voittanut itsensä. Samaan aikaan hänellä oli tapana heränneitten toveriensa kanssa — kaikkiaan oli heitä seitsemän — yhtyä lauvantai-iltoina yhteiseen hartausseuraan. Mutta jo kevätlukukautena tapahtui muutos. Ensiksikin lienee siihen vaikuttanut se, että Kalle muutti Wegeliukselta Augusta tädin luokse. Ainakin äiti piti tätä asunnonmuuttoa arveluttavana asiana. Ei sentähden, ettei hän pitänyt sisarestaan tai ettei tiennyt poikansa hänen kodissaan olevan hyvässä hoidossa, vaan senvuoksi, että hän pelkäsi hienosti sivistyneen Frosteruksen perheen — "maailmallinen" kun hengeltään oli — saavan Kallen luopumaan hartausharjotuksista, jotka olivat niin tärkeitä hänen hengelliselle elämälleen. Toiseksi pääkaupungin elämä yleensä ja seurustelu uskonnollisissa asioissa erimielisten toverien kanssa vastustamattomasti johti Gummeruksen uusille taikka kenties oikeammin vanhoille teille. Kolme vuotta myöhemmin hän lyhyessä muistiinpanossa tunnustaa lankeemuksensa tapahtuneen keväällä 1862, ja sen lähtökohtana oli ollut eräs teatterissakäynti sekä väittelyt uskonnosta toverien kanssa.

Ymmärrettävää on, että Gummeruksen kotia lähettämät kirjeet sisällykseltään muuttuivat, samassa kun hänen mielensä muuttui, ja että äiti sen kohta huomasi. Vaikka Kallen kirjeet ovat hävinneet, voidaan äidin vastauksista käsittää kehityksen meno. Liikuttavasti väräjää välittömissä sanoissa äidin sydän, ja täydentääkseni hänen kuvaansa panen tähän muutamia otteita.

Aavistaen miten pojan oli käyvä äiti kirjoittaa (1/3 1862): "Niinkuin kääntymisesi Jeesukseen on ollut elämäni suurin ilo, olisi luopumisesi hänestä korkein tuskani." — Kirjeestä toukokuun 3 p:ltä (s.v.) näkee, että äiti jo on kaikesta selvillä: "Rakas lapsi! Kiitos kirjeestäsi ja siitä huojennuksesta, jonka se tuotti kipeälle sydämelleni [äidillä oli sydäntauti, jonka tuskallisuutta sielullinen levottomuus enensi], paljon olisi minulla lisättävää, mutta mitä se hyödyttää. Olen tullut siihen vakaumukseen, että on yhdentekevä mitä sinulle kirjoitan — mutta kumminkin tahdot, että kirjoitan — ja se ilahduttaa minua sangen paljon — sillä jos olisit siitä välinpitämätön — niin se olisi hyvin tuskallista. Tokkohan sinä paljonkaan viitsit lukea ja vielä vähemmän panna muistiin ja mieleen muistutuksiani? Epäilen sitä — mutta kumminkin pyydän: säilytä kirjeeni, kenties se aika on pian tuleva, jolloin et koskaan enää saa sellaisia kirjeitä. Jos silloin, kun maailma ja myrskyinen sydämesi mitä rajuimmin pauhaa — jos silloin kaipaat ystävää ja hänen neuvoaan ja nuhteitaan ja kaikista hellin sydän maan päällä — äidin sydän — on kylmennyt — ota silloin esiin kirjeet, ehkä sinulla silloin on oleva jotakin hyötyä niistä, vaikka ne nyt ovat sinusta — kenties ikäviä. — — — Et ole tahtonut kirjoittaa mitään itsestäsi — sitä vastoin olet haalinut kokoon kaikenlaisia uutisia, jotka eivät kuitenkaan vähääkään huvita minua, joka yksistään ikävöin kuulla jotakin sinusta itsestäsi. Avomielisen, ujostelemattoman hengen, joka sinulla oli heräyksesi ensi aikoina ja jolla sinä tunnustit erehdyksesikin, sen olet nyt menettänyt; orjuuden ja pelon henki on tullut sijaan. Etsi, etsi, rakas lapsi, sitä valittujen lasten henkeä, jossa huudamme: Abba, rakas isä. — Kirjoita, milloin tulet kotia. Oi, kuinka on oleva suloista painaa sinua sydäntäni vasten — miten kaukana lienetkään!" — — Kymmentä päivää myöhemmästä kirjeestä vielä seuraavat rivit: — "Kiitos kirjeestäsi, jonka sain eilen. Oli iloista kuulla, että olet terve, että luet suuremmalla halulla ja että siis toiveesi ovat paremmat. Mutta — — (minun pitäisi kai sen johdosta olla täysin tyytyväinen eikä toivoakaan sisältörikkaampia kirjeitä) mutta voi, miten sentään tuntuu tyhjältä — minusta on aina kuin semmoiset kirjeet tulisivat kädestä — taikka ruumiista — taikka kuoresta. Haluaisin kirjettä sydämestä, sielusta, ytimestä. Mutta ehkä et ymmärräkään mitä tarkotan. Tahdon sentähden vaieta. Kenties koittaa vielä päivä, jolloin minua ymmärrät. Rukoilen sitä Jumalalta ja toivon — oikean päiväsi vielä tulevan ja aamuauringon hajottavan sumun, joka sinua ympäröi, että sinussa maallinen elämä pienine murheineen jää toiseen sijaan ja Kristus ja hänen armonsa astuu ensi sijaan. Kunnes se tapahtuu, kirjoita vain suoraan toiveistasi tähän elämään nähden — en tahdo, että teeskentelet ja valehtelet itsesi muuksi [kuin olet]." — —

Kumminkaan ei Gummeruksen palaaminen entiseen suruttomuuteen ollut niin äkkinäinen ja ehdoton kuin edellisestä luulisi. Vielä talvella 1862—63 hän oli kirjeenvaihdossa uskonnollisista asioista sukulaisensa, silloisen ylioppilaan (sittemmin rautatieinsinöörin) Herman Gummeruksen kanssa, joka oleskeli kotiopettajana Kemiössä, Hermanin pitkistä kirjeistä päättäen Kalle koetti vakavasti puolustaa raamatullista ja kirkollista kantaansa, jota vastoin hän itse nojaten Ignelliin ja (Viktor) Rydbergiin rohkeasti ja huomattavalla esityskyvyllä osotti sovinto-opin y.m. uskonkappalten ristiriitaisuuksia ja heikkoutta terveen järjen kannalta. Edelleen on myöhemmiltä ajoilta monta todistusta siitä, ettei heräyksen sytyttämä tuli Kalle Gummeruksen sisässä koskaan kokonaan sammunut, vaan kyti kytemistään tuhkankin alla, ja vaikkei se enää noussutkaan ilmiliekkiin, juontunee sentään siitä se, mikä hänen elämäntyössään ilmaisee vakavaa ja syventynyttä sielunelämää. Toisin sanoen, jos onkin ymmärrettävissä, että hänen vilkas luonnonlaatunsa, mielenlujuuden puutteensa ja taipumuksensa kirjalliseen toimeen johtivat hänet pois herännäisyydestä, niin olivat ne kaksi vuotta, jolloin hän oli sen vallassa, sittenkin tärkeä jakso hänen kehityksessään, jopa niin, että ne tuntuvasti määräsivät hänen myöhempien harrastuksiensa suunnan. Erään toverin kirjeestä näkyy, että Gummerus jo keväällä 1862 ajatteli muuttamista historialliskielitieteelliseen osastoon, mutta luultavaa on, ettei hän kirjoittanut siitä kotia; äidin kirjeissä ei mainita sanaakaan asiasta.

* * * * *

Kesällä 1861 Gummerus vielä entiseen tapaansa oli sepittänyt ruotsinkielisiä runoja — muuan pitkä, hurskas kyhäelmä ajan kalleudesta on osotettu Emmi sisarelle. Ylioppilaaksi tultuaan hän otti suomen kirjailijakielekseen, samalla kun hän siitä lähtien julkisuudessa enimmäkseen esiintyi kertojana; runoillessaan hän yksityisesti vielä toisinaan käytti ruotsia, mutta milloin hän runoelman painatti, oli sekin suomenkielinen. Arvatenkin tämän muutoksen aikaansaivat uusi ympäristö, uudet ystävät. Jo kesällä hän, käydessään Hämeenkyrön pappilassa, oli tutustunut Yrjö Koskiseen ja hänen veljiinsä, ja syksyllä hän joutui muittenkin innokkaitten suomenmielisten piiriin. Näiltä hän tietysti sai kuulla mitä Suomettaressa luettiin, että näet "tänä kansamme uudestasyntymisen aikana, joksi voimme nykyisyyttä sanoa, tarvitaan kaikki suomen kielen taitajat kirjoitusmiehet julkisuuden palvelukseen", ja miten olisi Gummerus, joka niin sanoakseni luonnostaan kuului heidän joukkoonsa, vastustanut kehotusta. Suomea hän osasi lapsuudesta saakka, eikä se seikka, että hän kirjailijana oli tottumaton sitä käyttämään, ollut mikään pätevä syy vetäytymään siitä. Olivathan kaikki muutkin kansallismieliset samassa asemassa, nimittäin että olivat olleet taikka olivat pakotetut luopumaan entisestä koulu- eli sivistyskielestään. Hankalaa ja vaivalloista se tietenkin oli, mutta sen korvasi tyydytyksen tunne, jonka herätti tieto siitä, että oltiin mukana oman kansan tulevaisuutta luomassa.

Äidin kirjeistä näkyy, että Kalle maaliskuun lopulla 1862 oli kertonut alkaneensa suomentaa jotakin komediaa, osaksi raha-ansion tähden, osaksi harjaantuakseen suomenkielen käyttämiseen. Luultavasti tämä tarkottaa Holbergin Jeppe Niilonpoikaa, jonka suomennos seuraavana vuonna ilmestyi Näytelmistössä II. Vähän myöhemmin Gummerus vielä (lyhentämällä) suomensi John Bunyanin teoksen, Kertomus hengellisistä kokemuksistani (pain. 1863), Holbergin Don Ranudo de Colibrados (Näytelmistö IV, 1867) ja Heibergin Katsokaa peiliin (Maiden ja merien takaa, 1866), ottaen siten osaa siihen ahkeraan kääntämistyöhön, jolla tähän aikaan koetettiin laskea perustusta suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle. Nähtävästi juuri ennenkuin oli ryhtynyt ensinmainittuun suomennostyöhön, hän kävi J. V. Snellmanin luona neuvottelemassa mitä ottaisi käännettäväkseen. Käynnin aiheena oli kenties seuraava kohta eräässä äidin kirjeessä edelliseltä syksyltä: "Kyllä sekä isä että minä tunnemme Snellmanin", äiti kirjoittaa ikäänkuin vastaten johonkin kysymykseen. "Isä ihailee hänen suurta kirjailijakykyään. Hän oli häissämme. Sinulle olisi varsin hyödyllistä tulla lähempään yhteyteen hänen kanssaan. Sano hänelle terveisiä isältä, jos tapaat hänet. Jos tarvitset neuvoa kirjoitustöissäsi, niin käänny hänen puoleensa".[43] Gummeruksen paperien joukossa on Snellmanin kirje, joka koskee heidän neuvotteluansa. "Ehdotettu novelli", hän siinä sanoo, "on liian hupsutteleva ansaitakseen tulla käännetyksi. Sellaisella pitää olla taiteellista arvoa, jotta suomennos rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta." Kuitenkaan ehdottamatta toista parempaa teosta hän lähettää Gummerukselle ruotsinnettavaksi otteita ranskalaisesta teoksesta "L'idée Napoleonienne". Luultavasti Gummerusta sentään jotenkin vähän huvitti semmoinen tehtävä, sillä siihen aikaan Vaasan lukiosta tulleet ylioppilaat harvoin osasivat niin hyvin ranskaa, kuin siihen epäilemättä olisi ollut tarpeen. Siitä syystä kai Gummerus ryhtyi Jeppe Niilonpoikaan, jota ehkä Kaarlo Bergbom oli suomennettavaksi suositellut.

Mutta Gummerus ei tyytynyt pelkkään käännöstyöhön. Toukokuun alussa nähtiin Suomettaressa nimimerkki —l—b—s. pienen, kahteen numeroon jaetun jutelman alla nimeltä "Hän oli Venäläinen". Se on muistelma siltä ajalta, jolloin tekijä oli "pikkuinen, pahankurinen poika", ja kertoo vanhasta ukosta, joka asui mökissä Raumajoen rannalla, jolla oli tapana pyhäaamuina kirkkomatkallaan pistäytyä pappilan renkituvassa ja joka eräänä juhannuspäivänä saatuansa halvauksen pappilassa kuolikin. Sitä ennen hän kuitenkin pastorille tunnusti olevansa venäläinen sotilas, joka Porrassalmen tappelussa haavoittuneena ja toisen silmänsä menettäneenä oli siitä saakka piillyt Suomessa. Hän oli muinoin murhannut kapteeninsa ja myöhemmin Suomessa ottamansa vaimonkin, mutta myöskin pelastanut kuolemasta erään venäläisen, joka sittemmin kiitollisuudesta vuosittain oli lähettänyt hänelle raha-apua. Kerran kuultuansa pastorin saarnaavan ukko oli alkanut etsiä sovintoa Jumalan kanssa, ja nyt hän erosi elämästä luottaen vapahtajaansa. Epäilemättä on kertomuksella perää todellisuudessa, joskin kertoja lienee siihen omiansakin lisännyt. Miksi mies oli vaimonsa surmannut, jää selittämättä, samoin kuin lukijalta salataan, kenen hän oli pelastanut ja miten. Sellainen perustelun puutteellisuus ei ollut myöhemminkään harvinainen kertojan jutelmissa, hän kun enimmäkseen liikkui mielikuvituksensa varassa laiminlyöden sekä luonteenkuvauksen että sommittelun.

Tuskin paria kuukautta myöhemmin nähtiin Gummeruksen nimimerkki jo pienen kirjasenkin nimilehdellä. Heinäkuulla 1862 ilmestyi näet P. Th. Stolpen kustannuksella hänen esikoisensa "Veljekset, uutelo, kertoeli —l—b—s.", kenties ensimäinen kirja, jonka hinta on penneissä (60) määrätty. Vihkosessa, joka sisältää vain 48 sivua pienintä 8:oa, kerrotaan, Pietarsaari toimintapaikkana ja Ison vihan veriset melskeet ja hävitykset taustana, julma murhenäytelmä. Siinä esiintyy kaunis mustalaistyttö, joka kolmeen murhaan syypäänä mestataan, kaksi veljestä, joista toinen murhataan ja toinen murhaa itsensä, sekä vihdoin kaksi hullua tyttöä! Tuokko (A. Törneroos), joka Suomettaressa ilmotti novellin ja huomautti tapausten perustelun riittämättömyydestä, ei myönnä sille suurta taiteellista arvoa, mutta miten kieli onkin virheellistä, ovat, hän sanoo, "lauseet selvät ja sujuvat", ja harjoittamalla voi tekijästä tulla "hyväkin työmies suomalaisen kirjallisuuden niin vähän viljellyllä vainiolla". — Kuinka harvinainen näinkin vaatimaton kertomus 1860-luvulla oli, huomaa siitä, että J. V. Snellmankin otti siitä mainitakseen Litteraturbladissa. Tekijä ei näy selvittäneen itselleen, hän lausuu, mitä jokapäiväiseltäkin novellilta vaaditaan. "Henkilöt ovat varjokuvia, joita sattumalta kuulee, mutta ei näe. Kenties ne seisovat yksilöityinä tekijän mielikuvituksessa, mutta hän on unohtanut maalata niitä lukijalle. — — Meistä on ollut syytä lausua julki arvostelumme teoksesta, sentähden että nuori tekijä osottaa vilkasta mielikuvitusta ja että esityksessä on reippautta ja lentoa, jotka eivät ole tavallisia. Sen vuoksi voi häneltä toivoa parempiakin tuotteita kuin tämä hurja, säännötön luonnos. Liioittelu on kirjailijanalussa aina lupaavampi ominaisuus kuin säännönmukainen velttous."

Paavo Tikkanen, joka jälleen vuosina 1861—63, samoin kuin parina ajanjaksona ennenkin, yksinään toimitti Suometarta, näyttää kohta huomanneen, mikä oiva apumies Gummeruksessa oli tarjona, sillä jo syyskauden alussa hän sopi tämän kanssa, että hän säännöllisesti antaisi lehteen kaunokirjallisia lisiä, ja lokakuun alusta siinä tavataankin sentapaisia kirjoituksia, varustettuina tunnetulla tekijänmerkillä. Saatuansa tiedon sopimuksesta äiti kirjoittaa (24/10 1862): "Rakas lapsi, minkä tilaisuuden onkaan Jumala suonut sinulle antaa kynttiläsi loistaa — jollei muuten pimeys jo ole ympäröinyt sinua — kun saat kirjoittaa julkiseen lehteen. Rukoile Jumalalta armoa voida kirjoittaa niin, että siitä on toiselle tai toiselle hyötyä; turhanpäiväistä on kaikissa sanomalehdissä yllinkyllin. Onpa siitä sinulle hyvä tulokin." —