Paitsi yhdellä runolla ("Onnettoman huokaus" 14/11) Gummerus syyskautena 1862 kartutti Suomettaren sisällystä kolmella kertomuksella. Ensimäinen näistä, "Rakkaus kaikki voittaa" (4 numerossa 3/10—31/10) muistuttaa sommittelultaan kansansatua. Eräs pappi ottaa vaeltavan ylioppilaan, köyhän torpparin pojan, kotiopettajaksi perheeseensä. Samassa seurakunnassa on Ilolan suuri talo, jonka isäntä, peläten että hänen nuoren tyttärensä kosijat pitävät ainoastaan perintöä silmällä, pastorin neuvosta on ottanut tavakseen kosijoille vastata, että hän kyllä antaa tyttärensä, mutta että talo ei kuulu myötäjäisiin, vaan on tuleva eräälle kaukana asuvalle perilliselle. Tämä odottamaton tieto saa rikkautta tavottelevat peräytymään. Sillä välin on ylioppilaskin rakastunut Ilolan tyttäreen, ja kosiessaan hän kestää koetuksen, joten hän saa sekä tytön että talon. "Siitä päivästä", kertomus päättyy, "jona tapaukset Ilolassa tulivat ilmi, ruvettiin L—järvellä rakkautta pitämään suuremmassa arvossa kuin rikkautta." — Toinen lyhyt kertomus, "Mistä leipää?" (9/12), näyttää miten Jumala kuulee köyhän rukouksen, joskin toisin kuin rukoilija on ajatellut — ja oli siis sekin niinkuin edellinen tekijän äidin toivomusten mukainen. — Kolmas jutelma, "Mukava kosto" (2 n:ssa 12/12—16/12) on toista laatua, nimittäin jotenkin venytetty hullunkurinen kasku majurista, jonka ahneus ja ilkeys sotamiehiä kohtaan kostetaan niin, että hänet päihtyneenä saadaan luullun kenraalin tuomiosta maksamaan 25 ruplaa sakkoa erään uhrinsa hyväksi. Kun myöhemmin H. D:ssa juttua oli moitittu, Gummerus vastatessaan sanoo tarkotettujen henkilöitten vielä elävän. Luultavasti oli kasku muistelma Vaasasta, koska siinä viitataan "kaupungin paloon".

Joululomalla kotona Gummerus nähtävästi otti puheeksi ennenmainitun ajatuksensa muuttaa historialliskielitieteelliseen osastoon, jolla hän ei kuitenkaan vielä tarkottanut sitä, että kokonaan luopuisi aikeestaan ruveta papiksi. Mikäli kerrotaan, kuuluu äitikin katsoneen tuuman järkeväksi, muun muassa sentähden, että hän kirjailijana oli laajempien yleistietojen tarpeessa. Itse asiassa Gummerus kevätlukukauden alussa (12/2 1863) ilmottautui mainittuun osastoon ja suunnitteli tästä lähtien opintonsa filosofiankandidaatti-tutkintoa kohti. Hän alkoi kuunnella latinan ja arabian kielien luentoja ja yhdessä K. E. Enebergin kanssa näitä kieliä lukeakin. Eneberg oli yhtä kyvykäs kuin ahkera, ja jos Gummerus oli pysyttäytynyt tieteellisissä harrastuksissaan hänen rinnallaan, olisi tulos varmaankin ollut hyvä. Mutta kaikesta päättäen hänen lukuintonsa nytkin pysyi entiseen tapaan heikkona; kirjailijatoimi oli hänelle verrattomasti rakkaampi.

Alotettuansa sanomalehtimies-uransa, niinkuin ylempänä kerrottu on, Gummerus vuodeksi 1863 antautui Suomettaren toimituksen varsinaiseksi jäseneksi, ollakseen lehden "kaunokirjoittaja", s.o. hoitaakseen sen kaunokirjallista osastoa. Kun hän sitä paitsi, niinkuin ennen kertoessani August Hagmanista olen maininnut, tämän kanssa oli päättänyt uudesta vuodesta alkaen julkaista aikakauslehteä nimeltä "Luonnotar, kuukauslehti kansan hyödyksi ja huviksi", niin näemme, että kirjallinen toimi yhä enemmän kietoi hänet pauloihinsa. Varustaessaan kahta säännöllisesti ilmestyvää julkaisua alkuperäisillä novelleilla ja jutelmilla Gummeruksella tästä lähtien, miten helposti tuotteleva hän muuten olikin, välttämättömästi oli pää täynnä kertomusaiheita ja kohtauksia. Ei ole ihme, että entiset vakavammat mietteet ja lukuinto supistumistaan supistuivat, jolleivät kokonaan haihtuneet.

Kaikkiaan tapaamme Suomettaressa v:lta 1863 ja Luonnottaressa, joka eli ainoastaan yhden vuoden, kaksitoista pitempää tai lyhempää kertomusta.[44] Toinen puoli näistä on aivan vähäarvoisia kyhäelmiä, niin "Ahkeruus ja laiskuus", joka oikean pyhäkoulukertomuksen tapaan opettaa, että "ahkeruus ja Jumalan pelko saattaa kunniaan, mutta laiskuus vie häpeään"; niin "Houkuttelija" (= viettelijä), jossa elostelijan, parooni Leistin, irstas elämä ja surkea loppu todistaa, että "miten ihminen kylvää, siten saa hän myöskin niittää"; niin "Juutalainen", jossa luultavasti saksalaisen alkuteoksen mukaan kerrotaan, miten köyhä, jalo nuorukainen saa rikkaan juutalaisen ja hänen tyttärensä kääntymään kristinuskoon, jonka kautta nuorten maallinenkin onni käy mahdolliseksi; niin "Äidin rakkaus", jossa näemme äidin turhaan koettavan estää harhateille joutuneen poikansa tuomitsemista ja rankaisemista varkaudesta sekä tuskallisessa hädässään satuttavan itsensä niin että kuolee — mistä kuitenkin on se onnellinen seuraus, että poika luopuu paheen tieltä; niin "Muistin kukka haudalla", joka kuvaa, miten julkea rikoksentekijä Siperiasta kotimaahan karanneena vihdoin tulee synnintuntoon, kun näkee erään tuntemattoman naisen panevan muistokukan haudalle, jossa karkuri luulee surmaamansa lapsen ruumiin lepäävän; ja niin vihdoin "Mitä koivu taitaisi kertoa", missä puhutaan aikoja sitten hävinneestä (!) koivusta, jonka juurella Ella istui sulhonsa kanssa illalla, ennenkuin tämä sai surmansa Juuttaan tappelussa.

Enemmän huomiota ansaitsevat toiset, laajemmat. Ensiksi mainittakoon "Merimiehen morsian", joka nähtävästi on huolellisemmin sommiteltu kuin muut, vaikka aiheeltaan kovin sovinnaisromanttinen ja luonteenkuvaukseltaan heikko. Saarelan Ainan sulho, Maunu, lähtee merelle luvaten palata syksyksi, mutta ei tulekaan, joten surunpainaman morsiamen täytyy yksin kärsiä niitä kovan kohtalon iskuja, jotka häneen sattuvat. Markkinoilla annetaan hänen isälleen jyväkuormasta väärää rahaa, ja kun isä, petosta aavistamatta, tarjoo näitä rahoja kauppiaalle, hänet vangitaan. Silloin kunnoton nimismies koettaa vietellä turvatonta tyttöä, ja kun tämä ei ota häntä kuullakseen, niin kelvoton kostaakseen hankkii vääriä todistajia viattoman Saarelan tuhoamiseksi. Hädässään on Aina kuitenkin pappilan nuoressa maisterissa saanut jalomielisen puolustajan, joka, kun erään kuolevan tunnustus on paljastanut oikeat syylliset, pappilan renkien avulla ottaa nämä kiinni. Ainan isä vapautetaan, ja Maunu palaa terveenä. Sitä ennen on maisterinkin kohtalo täyttynyt tuoden surumieltä Ainan ilon maljaan: hän oli näet rakastunut neitoon saaden liian myöhään tietää tämän olevan toisen morsiamen; mielen järkytys ja vilustuminen konnien vangitsemisyönä veivät hänet hautaan.

Seuraavissa novelleissa huomaa hutiloimista sommittelussa ja esityksessä, joka nähtävästi johtuu siitä, että kertomusta on kyhätty numero numerolta. Ainoastaan siten on selitettävissä, että esim. novellissa "Onnen sattuma" talon nimi, jossa pääosa toimintaa tapahtuu, on alussa Ollila ja loppupuolella Orpola! Aiheeltaan on sama kertomus romaanimainen. — Parooni Edler on vastoin isänsä tahtoa nainut alhaissäätyisen Elinan. Sodan aikana Elina rouva pienen Antti poikansa kanssa katoaa tietymättömiin. Hän näet kätkeytyy ei ainoastaan muilta ihmisiltä, vaan mieheltäänkin, siten välttääkseen, että tämä hänen tähtensä karkotettaisiin isänsä kodista. Vasta kun poika on täysikasvuinen, äiti ennen kuolemaansa antaa hänelle todistukset hänen syntyperästään, kuitenkin kieltäen häntä ilmottautumasta isälleen niin kauan kuin tämän toisessa aviossa saama poika, Woldemar, elää. Antti palaa isänsä kotiseuduille, rupeaa siellä rengiksi Ollilaan, rakastuu talon tyttäreen Hannaan ja saa hänen vastarakkautensakin, mutta ylpeä lautamies Ollila ei mitenkään suostu antamaan tytärtään rengille, vaan tahtoo naittaa hänet papille, jota suuri talo houkuttelee. Pyhäaamuna, jolloin pappi ja Hanna ovat ensi kerran kuulutettavat, Antti mielenkiihotuksessaan tunnustaa lautamiehelle olevansa Riemulan paroonin poika. Ollila luulee häntä pettäjäksi ja panettaa hänet köysiin, mutta itse hän ajaa Riemulaan. Huolimatta siitä, että Woldemar makaa toivottomasti sairaana, rientää parooni Ollilaan. Mutta nyt Antti kieltää mitä ennen oli tunnustanut (sillä onhan Woldemar elossa!), ja seuraavana päivänä isäntä käskee hänen lähteä talosta. Ennenkuin Antti on ehtinyt käskyä noudattaa, tulee kuitenkin tieto, että nuori parooni yöllä oli kuollut. Olihan se "onnen sattuma"! Antti meni nyt suoraa päätä Riemulaan, parooni tunnusti hänet pojakseen, ja rakastavaiset saivat toisensa — papin tyytyessä toiseen puoliskoon Ollilan taloa hyvittäjäisinä!— Toista maata ja alkupuolelta todellisempi on sankari novellissa "Minä tahdon kostaa, sanoo Herra". Varhain tultuaan orvoksi Jaakko kasvaa kunnon setänsä ottopoikana, mutta kehittyy salaa varkaaksi ja ilkiöksi. Mustasukkaisuudesta hän murhaa "Enkelin" (Angelika) sulhasen, karkaa pelastuakseen rangaistuksesta ja antautuu Ruotsin sotaväkeen, josta kumminkin aikaa myöten pakenee Venäjälle. V:n 1788 sodassa Jaakko kasakkajoukon päällikkönä (!) palaa entisille kotitienoilleen saadakseen surmansa samassa paikassa, missä muinoin oli murhan tehnyt. — Lähempänä varsinaista kansankuvausta ovat "Ilmaisen ukko" ja "Noituri". Töllissä Kulojärven rannalla asuva salaperäinen Ilmaisen ukko on saituri, jolle raha-arkkunsa on kaikki kaikessa. Tuntien kuoleman lähenevän hän kaivaa sen maahan, mutta hänen poikansa vaimo on sattumalta nähnyt mihin ukko kätki aarteensa, ja niin se joutuu pojan käsiin tehden hänet yhtä armottomaksi saituriksi. Samoin olisi vielä pojanpojankin käynyt, jolleivät asiat olisi kehittyneet niin, että rahat hänen tahtomattaan jaettiin köyhille. — Noituri nimeltä Klaaramuori on tavallista älykkäämpi kansannainen, joka edukseen käyttää ihmisten taikauskoisuutta ja muun muassa pakottaa ylpeän Pynnän isännän antamaan tyttärensä nuorelle rengille, joka on Klaaran pojanpoika. Kertojan tarkotus on osottaa, miten hämmästyttävillä näyillä ja muilla oudoilla ilmiöillä, joita luullaan noitien aikaansaamiksi, säännöllisesti on luonnolliset syynsä. — Historiallisena novellina eroaa "Katarina Ensimäinen" kaikista muista. Nojaten jonkun edelläkävijän romanttisoituun kertomukseen Gummerus siinä kuvaa, miten alhaissäätyinen tyttö kohosi Pietari I:n rinnalle Venäjän valtaistuimelle.

Yleensä on näistä kertomuksista sanottava, että ne ovat taiteellisesti heikkoja. Yhtä vähän kuin tekijä esim. perustelee sitä, miten Jaakko oli tullut kasakkain päälliköksi, yhtä vähän hän katsoo tarpeelliseksi sanoa, kuinka hän harharetkillään oli sisällisesti kehittynyt, ja kun on kerrottavana, kuinka Katarina pääsi tsaarin puolisoksi, on tekijästä riittävää tehdä hänet kauniiksi, hyväluontoiseksi naiseksi, joka kiltin koulutytön tavoin nöyrästi taipuu ympäristön ja tapausten mukaan. Mutta siitä huolimatta Gummeruksen jutelmat kieltämättä pystyivät tyydyttämään yleisöä. Hän kertoi sujuvasti ja luontevasti, ilman pitkäveteisyyttä, hänen elämänkäsityksensä oli kerrassaan kansanomainen, eikä koskaan tullut kysymykseenkään, että lukija olisi jäänyt epätietoiseksi siitä, mikä on hyvää, mikä pahaa. Kun tekijä näissä tärkeissä seikoissa oli lukijoilleen mieliksi, kuinka olisivat nämä, joista harva oli lukenut muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, moittineet kertomuksia, joissa ensi kerran kohtasivat heidän omalla kielellään luotuja hupaisia kuvauksia kirjavasta ihmiselämästä.

* * * * *

Vuosi 1863 on viimeinen, jolta äidin kirjeitä Kallelle on säilynyt. Joskus niissä kosketellaan pojan kirjailijatointakin, mutta miltei aina tavalla, joka ilmaisee, ettei äiti antanut sille suurta arvoa. Niin hän esim. kirjoittaa 18/2: — "Kiitos riveistäsi! Kyllä lyhytkin kirje on tervetullut — kun vaan saan kuulla, että olet terve. Varsinkin kun et ehdi kirjoittaa enemmän. Enimmin meitä ilahdutti, että niin ahkerasti käyt Enebergin luona — totta kai sinä luet siellä — niin että siitä on hyötyä tuleville ajoille. Sillä kirjoituspuuhaasi minä pidän sivuasiana." — — "Olen näinä päivinä tavaillut kertomustasi ['Minä tahdon kostaa, sanoo Herra'] Suomettaressa — mutta huu — kuinka sinä aina olet hirveä. Näytäpäs nyt vaan, ettei 'Merimiehen morsian', joka alkaa niin nätisti, myöskin pääty julmasti." Edelleen 28/3: "Viikko sitten kävivät meillä Yrjö Koskinen ja Caloander[45] — he olivat täällä päivällisillä. Jutellessani Koskisen kanssa aloin puhua sinusta ja kysyin, eikö ollut esteeksi opinnoillesi, että sinä kirjoitat niin paljon? — Tietysti, vastasi hän, sillä se vie liiaksi aikaa, varsinkin kun sinä olet liian tuottelias. Hän tarkotti, ymmärtääkseni, että aatteet loppuu ja mieli väsyy, kun niin paljon kirjoittaa. Hänestä olisi kylläksi, jos kirjoittaisit ainoastaan Luonnottareen — mutta nyt on sinulla Suometarkin. Hän sanoi — niinkuin Litteraturbladissakin lausuttiin — että se on aikaa vaativaa ja kiittämätöntä työtä. Hän sanoi varottaneensa sinua, ettet kirjoittaisi itseäsi tyhjäksi, ja huomautti, että Litteraturblad ja Hämäläinen niinikään olivat sinua varottaneet — hyväntahtoisuudessa, niinkuin tiedät. — Minä pyysin häntä vielä varottamaan sinua suullisesti, sillä se koskee vähemmän kunniantuntoon, ja hymyillen hän lupasi niin tehdä. Hän odotti uteliaasti kuulevansa, kuinka hänen professorinviranhakemuksensa oli ratkaistu. Hyvä olisi, jos pääsisit Suomettaresta — koeta [päästä siitä irti]." — Kirjeestä 8/5 otan vain seuraavan pienen arvostelun: "'Äidin rakkaus' ei ollut juuri minkään arvoinen, semmoinen kuin se äiti olisin minäkin (!)"

Syyskuulla, jolloin keisari Aleksanteri II kävi Helsingissä avaamassa ensimäisiä valtiopäiviä, tekivät Gummeruksen isä ja Emmi sisar matkan pääkaupunkiin. Kumminkin he viipyivät niin lyhyen ajan, ettei heillä ollut juuri mitään kerrottavaa Kallesta äidille. "Emmehän me", oli isä sanonut, "ehtineet muuta kuin juosta keisarin jäljissä eikä häntä sittenkään oikein nähnyt."