Jo on ylempänä mainittu, että Gummerus tänä vuonna (1863) julkaisi suomennoksen eräästä Bunyanin pienestä teoksesta. Sitä hän lähetti tuttavilleen ympäri maata ja myöskin kotiinsa useita kymmeniä kappaleita myytäväksi, mutta menekki ei näy olleen loistava. Sen huomaa äidin kirjeistä: (30/10) "Voi kuin sinä mahdat olla köyhä ja rahan puutteessa! 20 kpl. kirjaasi toimitimme [V. A.] Bergrothille Pöytyälle, 10 Suoniemeen; [A. O.] Törnuddille Vintalaan ja (Jak.) Cederbergille Isoonkyröön pitäisi sinun lähettää. [J. F.] Silviukselle [Sieviin] lähetit liian paljon." — (21/11) "7 tai 8 kpl. olemme myyneet. Voi kuinka tyhmä olit ryhtyessäsi koko asiaan." —
* * * * *
Suometar, joka 1863 oli ilmestynyt kaksi kertaa viikossa (sitä ennen vain yhden), ei semmoisena enää tyydyttänyt ajan vaatimuksia. Rohkeasti päätettiin, että se v:sta 1864 alkaen oli ilmestyvä joka arkipäivä; päätoimittajaksi kutsuttiin Viipurista silloin 50-vuotias kirjailija Pietari Hannikainen, ja Gummerus jäi edelleen toimitukseen. Kun samaan aikaan Luonnotar lakkasi, oli jälkimäisen huoli tästä lähtien kohdistunut yhteen ainoaan lehteen. Varsinaista kirjallisen työn supistusta ei se kuitenkaan tietänyt, sillä vaatihan Suometar nyt kolme kertaa niin paljon käsikirjoitusta kuin ennen. Siitä huolimatta Gummerus tänä vuonna ei kirjoittanut enempää kuin kolme uutta kertomusta, mutta yksi näistä oli kaikkia muita laajempi.[46]
Ensimäinen näistä novelleista, "Palkinto eli turhallisuuden seuraukset", liittyy läheltä niihin edellisiin, jotka ovat luonteeltaan tarkotusperäisiä, etten sanoisi opettavaisia. Rehellisen Olli-suutarin turhamainen vaimo yllyttää 17-vuotiasta sievää tytärtään, Elsaa, virittämään ansojaan ensin rikkaan Mattilan pojalle ja sitte eräälle "herralle", joka tuntemattomana ilmestyy paikkakunnalle (toiminta tapahtuu Suoniemen kappelissa) ja sanoo olevansa Turun hovioikeuden virkamies, mutta todellisuudessa on kuuluisa varas ja rosvo, "Pitkä Pekka". Tämä varastaa Mattilasta isännän rahat, menetellen niin, että Olli perheineen, syyllisiksi luultuina, vangitaan. Suutarin oppipoika Kaarle, jonka rakkauden Elsa oli ylenkatsonut, onnistuu kuitenkin toimittamaan Pitkän Pekan ja hänen toverinsa kruununmiesten käsiin, mutta saa itse kahakassa kuolinhaavan. — "Laulajatar" kertomuksessa Gummeruksen mielikuvitus liitelee entistä laajemmalla. Muuan nuorallatanssija-seurue varastaa kaunisäänisen, pappilassa opetusta saaneen torpantytön ja vie hänet muassaan ulkomaille. Terveydellisistä syistä matkusteleva suomalainen herrasmies näkee Italiaan kulkevassa laivassa tytön, joka laulaen kerää rahoja kuljettajalleen, ilkeälle rouvalle, ja huomaa muutaman laulun sanoista, että hän on Suomesta kotoisin. Jopa tytön onnistuu herralle salaa ilmottaakin, että hänet on kodistaan varastettu, mutta ennenkuin herra on ennättänyt ottaa hänet turviinsa, ovat rouva ja tyttö kadonneet. Vuotta myöhemmin sama herra Parisissa jälleen tapaa tytön ja yhdessä erään ystävän kanssa pelastaa hänet rosvojen käsistä. Tuo ystävä toimittaa sittemmin tytölle hyvän kasvatuksen ja nai hänet. Everstiksi kohonneena mies kuitenkin saa surmansa sodassa, ja "laulajatar" kuolee surusta. — Tuskin yhdessäkään toisessa novellissa on niin runsaasti sentimentaalisuutta ja niin kamalia seikkailuja kuin tässä. Luku, jossa kuvataan, miten ystävykset pelastaakseen tytön ajavat takaa rosvoja vanhan luostarin maanalaisissa käytävissä, muistuttaa Eugéne Suen ja Alex. Dumas vanh:n romaaneja. — Kolmas kertomus, "Johannes, töllin lapsi", on tekijänsä laajaperäisin yritys alallaan; se on nimittäin sama teos, jonka hän 1870 julkaisi eri kirjana nimellä "Ylhäiset ja Alhaiset. Alkuperäinen romaani kahdessa osassa." Kun vertaa kirjaa kertomukseen, semmoisena kuin se ensi kerran ilmestyi Suomettaressa, huomaa joitakuita muutoksia lukujen jaossa ja nimityksissä sekä kielellisiä ja muitakin vähäisiä korjauksia, mutta enimmäkseen on kertomus sanasta sanaan muuttamatta.
Nimi, jonka Gummerus antoi romaanilleen, kun hän julkaisi sen kirjana, saa ajattelemaan, että hän oli ottanut käsitelläkseen eri yhteiskuntakerrosten suhdetta toisiinsa, siis aihetta, joka oli tavallisimpia romanttisuuden aikana. Onhan se, melkein sanoisin, pysyvänä aiheena Topeliuksen Välskärin kertomuksissakin, missä tavantakaa kuvataan rakkautta alemmista säädyistä lähteneitten ja aatelis- taikka ruhtinaalliseenkin säätyyn kuuluvien henkilöitten välillä sekä niitä esteitä, joita sovinnaiset säätyrajat asettivat rakastavien onnelle. Toisia esikuvia Gummeruksella oli ruotsinmaalaisessa romaani- ja novellikirjallisuudessa, jota ahkerasti luettiin, sillä suurten sivistyskansojen kielet olivat silloin vähemmin tuttuja ja kirjojen saanti vaikeampaa kuin nykyaikana. Lähinnä johtuu mieleeni rva Schwartzin "Mannen af börd och Qvinnan af folket". Muuten oli hän itsekin, niinkuin ylempänä antamistani viittauksista novellien sisällykseen huomaa, jo usein kuvannut avioon vieviä lemmensuhteita erisäätyisten välillä, vaikkei asianomaisilla kuitenkaan ollut mainittavia vaikeuksia voitettavana. Todellisuudessa on "Ylhäiset ja alhaisetkin" vain näennäisesti probleemiromaani. Siinä on näet kyllä erisäätyisiä vastatusten: Johannes, töllin poika, nousee lukutietä herraksi ja saa omakseen majurin tyttären, kauniin Marian, jota paitsi parooni Klaus ja ompelijatar, Johanneksen serkku Anna, tulevat mitä läheisimpään keskinäiseen ystävyyteen, mutta näin tapahtuu ilman taistelua säätyennakkoluuloja vastaan. Sillä vaikka vanha parooni ja majuri pari kertaa väittelivät säätyerotuksista, eivät he kuitenkaan, kun Marian rakkaus Johannekseen oli heille selvinnyt, mitenkään olisi vastustaneet avioliittoa, jollei jälkimäinen itse arkatuntoisuudessaan olisi paennut paikkakunnalta ja maastakin. Saattaa siis sanoa, että tekijä, jos hän onkin aikonut kuvata säätyerotuksista johtuvia ristiriitoja, ei ole osannut niin suunnitella romaaniaan, että ne toiminnassa esiintyisivät. Tässä samoin kuin kaikissa edellisissäkin Gummeruksen kertomuksissa on huomattavana sama kanta kuin Topeliuksenkin omaksuma, nimittäin että jalo ihmisyys ei mitään välitä säätyerotuksista. Että sivuhenkilönä muiden muassa esiintyy elostelija-kreivi, joka viettelee maalaistytön ja haukkuu Johannesta "talonpojaksi" (ensi laitoksessa!), ei muuttane asiaa. Luonteenkuvaukseen nähden ovat Johannes ja Maria tekijän onnistuneimpia henkilöitä, ja me näemme kummankin kehittyvän niin, että toisen nousukas-arkuus ja toisen kevytmielinen uhmailu kuluu pois, mutta toiselta puolen on romanttinen välinpitämättömyys tosielämästä niin suuri, että sanomatta jää mitä Johanneksesta lopulta tuli ja millä hän vaimonsa ja perheensä elätti, vaikka nimenomaan mainitaan, että Maria Turun palon jälkeen oli yhtä köyhä kuin "töllin lapsi". Sujuva kertomistapa saavuttaa ehkä huippunsa Turun palon kuvauksessa. Esityksen pääansio on kuitenkin se, että lukijassa herää tunne siitä, että kaikki on lähtenyt sydämen vakaumuksesta. Tekijä on kuvattavistaan pitänyt, ja sentähden lukijakin myötätunnolla seuraa heidän kohtaloltaan. Olisihan helppo mainita nykyaikaisia romaaneja, joiden kirjoittajat halveksien kohauttavat olkapäitään vanhoille "romantikoille" ja joita arvostelijat kiittävät heidän sanataiteestaan, mutta joilta puuttuu tuo runouden ensimäinen ja viimeinen tunnusmerkki, että näet saavat sydämen värähtelemään myötätunnosta.
Paitsi novelleja tavataan Suomettaressa 1864 muutakin Gummeruksen kynästä lähtenyttä. Tammikuun 14 p:nä luettiin siinä kirje Karkusta, jossa hän ensin kertoo 80-vuotisen sotavanhuksen, Antti Kantin, kuolemasta. Kant (jonka kuoleman johdosta Gummerus myöskin on kirjoittanut paperiensa joukossa säilyneen kirkossa luettavan "siunauksen") oli oltuaan mukana Viaporin antautumisessa palannut kotiseuduille, mutta kohta jälleen pahasti paleltunein jaloin lähtenyt sotaan ja liittynyt Gyllenbögelin vapaajoukkoon. Toiseksi kirjeessä puhutaan joulun edellä Lavian kappelissa tapahtuneesta kauheasta murhasta, jonka uhriksi olivat joutuneet Majaveden uutistalon kaikki asukkaat, isä, äiti, poika ja tytär. Tästä tapauksesta Gummerus oli kuullut ollessaan joululomalla kotona; kun hän toukokuulla taasen tuli sinne, sai hän aihetta uudestaan ja laajemmin kertoa murhasta. Epäiltyinä rikoksesta oli näet sillä välin kaksi nuorukaista, serkukset Juho Tuomisaari ja Juho Seppä, pantu kiinni, ja kun heidät kuljetettiin murhapaikalle, seurasi Gummerus tuomaria ja nimismiestä ollakseen läsnä välikäräjillä syytettyjä tutkittaessa. Seppä oli jo ennen tunnustanut, että Tuomisaari ja hän olivat yhdessä murhanneet perheen ja ryöstäneet 80 ruplaa sekä että Tuomisaari oli hänet houkutellut kamalaan tekoon; mutta käräjissä tämä kielsi kaikki huolimatta siitä, mitä todistuksia häntä vastaan esitettiin. Kuvatessaan murhakohtausta Sepän tunnustuksen mukaan, yksinäistä Majaveden taloa ympäristöineen sekä tutkintaa on Gummerus kerran luonut novellin, joka kokonaan perustuu todellisuuteen. "Novellin", sanon, sillä verrattuna nykyaikaiseen reportterikertomukseen samantapaisesta asiasta ansaitsee kahteen numeroon (144 ja 155) jaettu selostein todella paremmin sen nimityksen.
* * * * *
Toukokuulla 1861 Gummerus oli luopunut päiväkirjansa jatkamisesta; tammikuulla 1865 sattui vihkonen hänen käteensä ja silloin hän kirjoitti siihen muutamia rivejä, täynnä itsensäsyyttämistä. Hän tunnustaa jälleen langenneensa syntiin, samoin kuin hänen entiset toverinsa paitsi Forsénia (joka vuoden alulla 1865 tuli mielisairaaksi ja joulukuulla s.v. kuoli keuhkotautiin). Olen suomalainen novellisti, joka kirjoittaa pötyä rahan edestä. Enköhän minä koskaan enää tule Jumalan yhteyteen? hän kysyy, samassa myöntäen että hän ei kykene voittamaan syntiä eikä aina yritäkään. Olin Jumalan lapsi, nyt olen paholaisen!
Uudenvuoden päivänä 1865 Gummerus alotti uuden päiväkirjan, jota hän ei kuitenkaan jatkanut kauemmas kuin helmikuun loppupuoleen. Siinä ei ole muistiinpanoja hänen sisällisestä elämästään, niinkuin tuossa edellisessä, vaan päivän puuhista ja tapahtumista. Me näemme, että Gummerus ollessaan kotona avusti isäänsä tämän virkatoimissa, luki itsekseen Möllhausenin romaania "Pakolainen" ja yhdessä muitten kanssa Runebergin kertomuksen "Tulipalo"; eräänä päivänä mainitsee hän myöskin lukeneensa Granfeltin dogmatiikkaa, mutta enin aika meni seurusteluun. Oudolta tuntuu "dogmatiikka" kaiken keskellä ja niin myös lause: "Keväällä tulen papiksi". Lukihan Gummerus v:sta 1863 alkaen filos. kandidaattitutkintoa varten, jonka hän todella myöhemmin suorittikin, kuinka oli nyt papintutkinto tullut mieleen? Luultavasti hän oli kahden vaiheella, mitä tehdä, mihin ruveta. Kenties oli äiti herättänyt hänessä ajatuksen viipymättä suorittaa papintutkinto, sillä, niinkuin ennestään tiedämme, kotona ei Kallen kirjailijatointa arvossa pidetty, ja vuodet kuluivat. — — — Miten tämän lieneekään, ei tuumasta tullut sen enempää. — Seurustelu Karkun pitäjän säätyläisten kesken oli vilkasta. Pappilassa oli usein vieraita, ja pappilan väki, varsinkin nuorempi osa, oli usein liikkeellä käymässä milloin missäkin herrasperheessä. Tammikuun 2 p:nä oli pappilassa paljo vieraita. Nuoret leikkivät, ja Santeri esiintyi amiraali Pikkolominina, lausuen Kallen sepittämiä säkeitä "huononlaisesti". — Mielellään Gummerus merkitsi päiväkirjaansa mitä toinen tai toinen tapaamansa henkilö oli kertonut itsestään tai muista. Niin hän esim. on siltavouti Ålgrenin elämästä pannut muistiin seuraavaa: Hänen isänsä oli sotilas, joka Viaporin antautumisen jälkeen tuli kotia, mutta viivyttyään siellä ainoastaan yhden päivän lähti Pohjanmaalle, missä sai surmansa. Perhe jäi mitä suurimpaan kurjuuteen; sen oli elettävä pettu- ja survejauholeivällä ja mustikoilla. Pojat — siltavouti Ålgren oli silloin 7-vuotias — lähetettiin kerjuulle. Ålgren sai evääksi puuroa taskuunsa (!), jotta hänen ei tarvitsisi ensi nälkäänsä kerjätä, mutta tiellä he tapasivat poikia, jotka löivät kiekkoa, liittyivät heihin ja palasivat illalla kotia. Siellä heille annettiin selkään, ja heidän täytyi uudestaan lähteä matkaan. Muutamien päivien vaelluksen päästä tuli vanhin pojista sairaaksi, ja veljesten maatessa takanarinalla sairas, kylki kyljessä Ålgrenin kanssa, kuoli. Silloin tämä oli itkenyt. Sittemmin Ålgren meni suutarinoppiin, josta kumminkin puolentoista vuoden jälkeen karkasi. Hän oli silloin 9-vuotias. Hän suuntasi kulkunsa Turkuun, kuvitellen suuren kaupungin myymälöistä saavansa tarpeeksi rahaa, mutta hänelle annettiinkin kyynäräkeppiä. Kerjäten hän palasi Suoniemelle ja rupesi Kiparin rengiksi. Sieltä hän 14-vuotiaana joutui parooni Mellinille ja oli hänen palvelijanaan Pietarissa 7 vuotta. — "Hyvin hauska mies", Gummerus lisää, "enemmän juttuja hänestä toisessa paikassa" (arvattavasti jutut jäivät kirjaan panematta). Novellistina Gummerus oli huvitettu tällaisista kertomuksista; hän sai niistä tosielämän piirteitä omiin jutelmiinsa.
Muutoin eivät muistiinpanot sisällä mitään merkillistä; mutta kuvaavathan ne sentään ylioppilaan elämää, jolta ei aikaa puuttunut. Otettakoon niistä sentähden vähän enemmän.