Ensimäinen, joka esitti ajatuksen tämmöisen seuran tarpeellisuudesta, oli säveltaiteilija Lorenz Nikolai Achté, ja kokous sen perustamista varten pidettiin mainittuna päivänä seurahuoneella. Saapuville oli tullut noin 60 henkeä molempaa sukupuolta, enimmäkseen yliopistopiireistä. Ehdotusta kannatettiin suurella innostuksella ja yksimielisesti päätettiin perustaa seura, joka toimintaan nähden jaettaisiin kolmeen osastoon: draamallinen, soitannollinen ja kirjallinen. Niiden jäsenten, joilla oli halua ja kykyä olla osallisina taiteellisessa toimessa, tuli ilmoittautua toiseen tai toiseen osastoon; muut muodostaisivat seuran passiivisen pohjajoukon. Seuran toimi ja julkinen esiintyminen oli tapahtuva suomenkielellä, mutta tämän kielen taito ei ollut välttämätön jäseneksipääsyn ehto, jos pyrkijällä vain oli mielihalua ja intoa itse asiaan. Kokouksia, joiden ohjelmaan kukin osasto vetäisi kortensa, pidettäisiin kerran kuukaudessa, jota paitse silloin tällöin julkisiakin esiintymisiä toimeenpantaisiin. — Kun näistä pääkohdista oli sovittu, valittiin yhdeksänhenkinen johtokunta, jonka jäseniksi tulivat: draamallista osastoa varten rouva M. Krohn (jonka sijaan sittemmin astui rouva M. Ahnger) ja Kaarlo Bergbom, soitannollista osastoa varten neiti Therese Decker ja L.N. Achté, kirjallista osastoa varten professori A. Ahlqvist ja dosentti J. Krohn sekä passiivisten puolesta Emilie Bergbom, dosentti O. Blomstedt ja ylioppilas V. Löfgren, Myöhemmin johtokunta keskuudestaan valitsi Ahlqvistin esimieheksi ja Löfgrenin sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi.

Jo ensimäiset iltamat todistivat, että seuraa perustaessa ilmaantunut innostus oli oikeaa laatua. Ensi illaksi tiistaina 16 p. marraskuuta kokoontui seurahuoneen suureen saliin 350-400 henkeä. Silloin hyväksyttiin ehdotus säännöiksi ja valittiin Fredr. Cygnaeuksen syntymäpäivä, huhtikuun 1, seuran vuosipäiväksi. Ohjelmaan kuului paitse Ahlqvistin esitelmää "Katoavista luonnonkansoista" kaksi Suonion julkaisematonta runoelmaa, "Karkuri" ja "Purjehdusretki", jotka runoilija itse lausui, laulua — Achtén johtamia mies-kvartetteja ja sekaäänisiä lauluja — ja tanssia. Draamallisella osastolla ei tällä kertaa vielä ollut mitään tarjottavana; mutta huhu kertoi, että Weberin "Preciosaa" oli alettu harjoittaa. Eikä huhu ollut perätön. Jopa aiottiin saada ooppera valmiiksi ennen joulua, mutta erinäiset vastukset sen estivät. Silti saatiin toisessa iltamassa vähän esimakua siitä mikä oli tulossa. Siinä, 9 p. joulukuuta, esitettiin näet neljä kööriä ja yksi soololaulu "Preciosasta". Mutta muutenkin oli toisen iltaman ohjelma ensimäistä vaihtelevampi. J. Krohn piti vilkkaasti esitellyn, mieltäkiinnittävän esitelmän Genève-järven ihanista seuduista, rouva Raa lausui Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet" ja rouva Mina Ahnger lauloi erittäin miellyttävästi kaksi uutta Ernst Fabritiuksen Suonion sanoille säveltämää kaunista soololaulua (toinen vieläkin paljo laulettu "Ainoa hetki").[56] Tämän lisäksi oli kuvaamataidekin edustettuna pienellä näyttelyllä. Seuran jäsenten omistamia taideteoksia oli järjestetty nähtäväksi: pari Takasen muovailemaa rintakuvaa, Sjöstrandin tekemä J.V. Snellmanin muotokuva pientä kokoa, valokuva Wl. Schwertskoffin lasimaalauksesta Kaarina Maununtyttären hautakappelia varten sekä erinäisiä vanhempia ja uudempia maalauksia.

Jälkimäisessä iltamassa nähtiin saapuvilla myöskin A. Meurman, siihen aikaan harvinainen vieras pääkaupungissa, mutta juuri näinä vuosina yleisemmin tunnetuksi tullut etevien, kansan elinkysymyksiä käsittelevien kirjoitustensa kautta Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Hänen kunniakseen toimitettiin kohta paikalla pidot, jotka tulivat aavistamattomaksi jatkoksi iltamalle. O. Blomstedt, Th. Rein, O. Donner y.m. pitivät tervehdyspuheita vieraalle, jolle H. D. joku aika ennen oli keksinyt arvonimen "Kangasalan oraakeli" ja joka vastasi tapansa mukaan niin että vakavatkin ajatukset esiintyivät luontaisen huumorin verhossa.

Näin Suomalainen seura virkeästi ja hilpeästi aloitti toimensa. Jäsenten luku nousi ensi vuonna 518, joista 217 naista ja 301 herraa. Jäsenluettelo käsittää jotenkin kaikki sen ajan "fennomaanit" Helsingissä. Että näiden joukossa tapaa semmoisiakin, jotka sittemmin ovat eksyneet kauas suomalaisuuden tieltä, on kai — inhimillistä. Cygnaeus ja Charlotte Raa mainitaan kunniajäseninä. Yleisesti tunnetuista miehistä mainitsemme, paitse muuten jo kertomuksessamme esiintyneitä, vain Z.J. Cleven, Z. Topeliuksen, Yrjö Koskisen, B.A. Godenhjelmin, B.O. Schaumanin, K. Collanin, jättäen nimiluettelon tarkemman tutkimuksen jollekin tulevalle suomalaisuuden historioitsijalle. — Kohta on näyttäytyvä, että Suomalaisen seuran toimi oli oleva niin sanoaksemme johdanto kansalliseen teatteriin.

* * * * *

Ennen kuin erotaan merkillisestä vuodesta 1869, käytämme tilaisuutta esittää lukijoillemme kaksi Pohjanmaalta päin tullutta laululintusta, jotka syksyllä kävivät Helsingissä ennustaakseen läheistä taiteenkevättä, tarkoitamme Ida Basilieria ja Emmy Strömeriä.

Ida Basilier[57] oli täällä jo ennestään tunnettu, sillä 20-vuotiaana hän oli, vietettyään lapsuutensa Kalajoella ja käytyään koulua Kokkolassa, Ouluun muuttaneesta, soitannollisesta kodistaan 1867 tullut Helsinkiin saadakseen opetusta neiti E. Mecheliniltä ennen kuin toukokuulla s.v. ensi kerran lähti Parisiin. Jo ennen lähtöään hän huhtikuulla oli esiintynyt eräässä simfoniakonsertissa, mutta vuoden päästä hän, harjoitettuaan opintoja sekä yksityisesti että konservatoorissa Masson johdolla, antoi täällä 4 p. kesäkuuta 1868 ensi kerran itsenäiset laulajaiset — hätää kärsivien hyväksi — sitä paitse laulaen pari kertaa näytösten välillä ruotsalaisessa teatterissa. Kun hän syksyllä 1869 tuli Helsinkiin, oli hän jo toisenkin vuoden opiskellut Parisissa ja kahtena kesänä antanut konsertteja eri kaupungeissa. Hän oli siis hyvin tunnettu. Konserttiinsa 25 p. lokakuuta kokoontuikin 700 hengen kuulijakunta, ja hän lauloi, sanoo eräs innostunut arvostelija, "mestarillisesti ja yleisön mieltymys oli sanomaton". Joskin näissä sanoissa on liikaa, niin ilmaisevat ne kuitenkin millä mielin laulajatarta kohdeltiin, ja varmaa on, että hänen heleä, paraimmassa koulussa kehitetty sopraniäänensä ja raitis, vilkasluontoinen laulutapansa olivat omansa tuottamaan hänelle kriitillisemmänkin yleisön suosion.

Kun neiti Basilier tällä kertaa oli lähtenyt Oulusta Helsingin kautta vielä mennäkseen yhdeksi vuodeksi Parisiin, oli hänen matkatoverikseen ruvennut toinenkin laulajatar, Emmy Strömer,[58] joka opiskeltuaan neiti Mechelinin luona oli valmis alkamaan lauluopintojaan tuolla maailmankaupungissa Seinen varrella. Hänkin, nyt 19-vuotias, esiintyi julkisesti Helsingissä 5 p. marraskuuta laulaen ruotsalaisessa teatterissa Regina von Emmeritzin näytösten välillä. Hänellekin tuli osaksi mitä vilkkaimpia suosionosoituksia, ja "Yksin istun" huudettiin da capo. Muutoin sanotaan tämän laulajattaren herättävän "mitä suurimpia toiveita varsinkin draamallisen laulannon alalla" — arvostelu, joka jos mikään osui oikeaan. — Vastedes saamme nähdä mitkä merkkisijat näillä kahdella laulajattarella on suomalaisen teatterin historiassa.

* * * * *

Edellisessä luvussa kerrotun päätöksen mukaan Bergbom keväällä 1869 oli hakenut Aleksanterinstipendiä ulkomaanmatkaa verten. Matkansa päätarkoituksena hän oli maininnut kirjallisten ja taideolojen tutkimisen Saksassa ja Ranskassa, jonka ohella hän ilmoitti aikovansa Böhmissä, Unkarissa ja Belgiassa sekä Norjassa koettaa ottaa selkoa niistä teistä, jotka vuosisadan kansallisuusharrastus oli valinnut luodakseen kansallisen kirjallisuuden ja taiteen. Tätä suunnitelmaa piti tiedekunta liian laajaperäisenä kuitenkaan kieltämättä puoltolausettaan. Samaa mieltä oli C.G. Estlanderkin, joka siitä huolimatta konsistoorissa antoi äänensä Bergbomille, syystä kun tämän kirjalliset ansiot olivat suuremmat kuin muitten hakijain ja kun hän eri kirjoituksissa oli osottanut laajoja tietoja uudemmassa kirjallisuudessa ja hyvää esteettistä arvostelukykyä. Enemmistö ei kuitenkaan asettunut tälle kannalle. — Bergbomin toivo oli siis pettynyt, ja hän jäi kotiin. Matkustamisen omilla varoilla teki isän kuolema syksyllä ainoastaan arveluttavammaksi, sillä senaattori Bergbom, jolla oli ollut suuri perhe ylläpidettävänä, ei jättänyt jälkeensä sanottavaa omaisuutta.