Keväällä 1870 Bergbom uudisti hakemuksen. Matkasuunnitelma oli pääasiassa sama, paitse että hän sanoi olevansa aikeissa kirjoittaa 19. vuosisadan runouden ja taiteen historian, josta hän julkaisisi ensimäisen osan väitöskirjana dosentuuria varten. Tällä kertaa Estlander ei ainoastaan ollut Bergbomia puoltamatta, vaan näytti hän lausunnossaan olevan sitä mieltä, että tämä ei kykenisi kyseessä olevaan tehtävään. Hän näet moittii, että hakija oli ottanut tutkittavakseen "päivän vaihtelevia, vaivoin arvosteltavia ilmiöitä, jotka ovat vaikeat selvittää semmoisellekin tutkijalle, joka on vakaannuttanut metoodinsa kirjallisuuden ja taiteen vanhemmilla aloilla, mutta ovat aivan arveluttavia semmoiselle, jolla vielä on metoodinsa kehitettävänä". Emme tiedä missä määrin tämä lausunto ja mielipide, joka vähintäänkin osoittaa kuinka vähän Bergbomin kyky ja luonteenlaatu oli konsistoorissa tunnettu, oli ratkaiseva; mutta kaikissa tapauksissa annettiin stipendi nytkin eräälle toiselle hakijalle. Ainoa, joka muistuttamalla Bergbomin innokkaita harrastuksia kansallisen draamallisen taiteen synnyttämiseksi ehdottomasti puolsi hänen hakemustaan, oli Yrjö Koskinen, mutta se ei vaikuttanut mitään asian päätökseen. Bergbom jäi vielä täksikin vuodeksi kotia.

Mieskohtainen vastoinkäyminen kääntyi eduksi suomalaisen teatterin asialle, sillä se mitä Bergbom tänä vuonna suoritti sen hyväksi ei suinkaan ollut yhdentekevää sen tulevaisuuteen nähden. Kuinka hän tähän aikaan oikeastaan ajatteli teatterin perustettavaksi nyt, kun hän itse ja muut varmaankin olivat luopuneet kaikista toiveista saada mitään toimeen ruotsalaisen teatterin välityksellä ja avulla, sitä emme tarkoin tiedä. Kumminkin näyttää hän ainakin ajoittain jo miettineen näyttelijäseuran kokoamista. Siihen viitataan eräässä kirjeessä tammikuulta; mutta sama kirjoittaja mainitsee huhtikuulla Gröneqvistin ryhtyneen puuhaamaan suomalaista teatteriseuraa, joka 12-henkisenä rouva Raan kanssa syksystä alkaen kiertelisi maaseuduilla virittääkseen innostusta aatteeseen. Kuitenkaan Gröneqvist ei toiminut Bergbomin tietämättä, vaan he päinvastoin neuvottelivat yhdessä. Kaikesta tästä ei vielä tullut mitään, mutta nämä epämääräisetkin tiedot todistavat kysymyksen vireilläoloa.

Vastaiseksi pysyttiin Suomalaisen seuran asettamissa rajoissa, ja Bergbom osasi sitenkin aikaansaada varsin huomattavaa. Edellisestä tiedämme, että "Preciosaa" harjoitettiin, mutta puhenäytäntökin oli tarpeen. Rouva Raa oli edelleen taipuvainen suomaan apuansa, mutta mistä saada sopiva kappale? Suuri, koko illan näytelmä ei voinut tulla kysymykseen, sillä jos taiteilijatar olisikin ottanut näytelläkseen pääosan jossakin semmoisessa draamassa, niin olisi ollut mahdotonta arvokkaasti täyttää muut roolit. Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa uusi näytelmä, jossa olisi yksi rouva Raalle sopiva päärooli ja muita helpompia sen ympärillä, ja niin Bergbom tekikin sepittäen lyhyessä ajassa 2-näytöksisen murhenäytelmän, "Paola Moroni". Tämän draaman näyttelemisellä draamallinen osasto, niinkuin alempana on kerrottava, aloitti julkisen toimintansa.

Näytelmä "Paola Moroni", sommiteltu "saksalaisen aiheen mukaan", luo eteemme kiihkoisan ja verisen kuvaelman, jonka taustana ovat Guelfien ja Ghibellinien hurjat puoluetaistelut 13:nnella vuosisadalla Italiassa. Ghibellinien päämiehen, Ezzelino da Romanon, poika Manfred on tappelun telmeessä joutunut hänen verivihollisensa Giordano Moronin linnaan, mutta tämän tytär Paola, joka rakastaa nuorukaista, pelastaa hänet. Tämä lemmenteko ei kumminkaan tuota onnea, sillä omituisesta asianhaarain yhtymisestä Paola tulee siihen vakaumukseen, että Manfred on väärinkäyttänyt hänen luottavaisuuttaan pettääkseen hänet ja syöstäkseen koko hänen perheensä turmioon, ja hän pistää tikarin rakastajansa rintaan ja kohta sen jälkeen, saatuaan tietää että tämä oli viaton, omaansakin. Ezzelino, joka verikohtauksen aikana on valloittanut linnan, saapuu parahiksi paikalle nähdäkseen Paolan kuolemassa yhtyvän jo hengettömään Manfrediin. — Kahteen näytökseen tekijä on puristanut intohimoista kuohuvan toiminnan, joka helposti olisi riittänyt neljäksi tai viideksikin. Luonnollista on, että siitä on kärsinyt ei ainoastaan luonnekuvaus, henkilöt kun esiintyvät ihan valmiina, vaan myöskin toiminta, joka alusta alkaen on tulisen jännittävä — tilaa ei ole ollut asteettaiseen kehitykseen. Mutta siitä huolimatta on kaikki riittävästi perusteltua, kohtaukset seuraavat toisiaan ankaran johdonmukaisesti ja kokonaisuuden leimaa tunnelma, joka on intohimoisen kansan ja aikakauden omainen. Tässä sekä tenhokkaiden situatsionien keksimisessä ja hillityn lyhyessä, täsmällisessä vuoropuhelussa, joka ei lainkaan ole runollisuutta vailla, käy hyvin ilmi, kuinka tekijässä luontaiseen draamalliseen kykyyn liittyi perinpohjainen teatterintuntemus. Tietty on, että Bergbom itse ei pitänyt tätä teostaan suuriarvoisena. Olihan se tavallaan "tilapäinen" tekele; mutta sittenkin se antaa aihetta valittamaan, että hänen tuotteliaisuutensa siihen päättyi.

Paitse tätä näytelmää, joka kirjoitettiin, näyteltiin ja painettiinkin (Kirjalliseen Kuukauslehteen) samana vuonna, Bergbom tähän aikaan suunnitteli kotimaista oopperaa. Jo ylempänä mainitun nuoren säveltäjän Ernst Fabritiuksen kanssa, joka suurella innolla otti osaa Suomalaisen seuran soitannollisiin harrastuksiin, hän asiasta neuvotteli. Fabritius oli halukas koettamaan kykyänsä, ja Bergbom laati seikkaperäisen suunnitelman oopperaan, jonka aiheeksi oli valittu "Elinan surma" runo Kantelettaresta. Tästä on säilynyt kaksi eri toimitelmaa, joista kumpikin käsittää neljä näytöstä. Otamme tähän myöhemmän toimitelman.

Ensin oli Bergbomin aikomus antaa toiminnan alkaa Sääksmäellä helluntaina, Helkajuhlassa. Sinne oli kokoontunut paljo maalaisväkeä, ritareja, kauppiaita sekä matkustavia, ja tämä yleisö avaa oopperan alkajaisköörillä. Ritarien joukossa loistaa mahtava Laukon herra, Klaus Kurki, joka on tullut keräämään tovereja ja liittolaisia sotaretkelle lappalaisia vastaan; nähtyään suloisen Elinan neitsyeitten saatossa hän tämän vanhemmilta pyytää neitoa puolisokseen. Vanhemmat suostuvat ilolla, mutta Elina ainoastaan vastahakoisesti ja itkien luopuu nuoruutensa rauhasta. Myöhemmässä toimitelmassa on tämä värikäs alkukuvaelma uhrattu ja toiminta niin supistettu, että Elina jo on Laukon emäntänä, kun ooppera alkaa.

Henkilöt: Klaus Kurki (baritoni); Elina Kurki (soprani), Uolevi, "ylimystrenki" (tenori); Kirsti, hänen sisarensa. Kurjen entinen rakastajatar (mezzo-soprani); Maunu, Kurjen asemies (tenori); Pater Hemming, Elinan kotipappi (basso); Antti, vanha talonpoika (basso); Tuovi, noita-akka (altti).

Ensimäinen näytös. Näyttämö Laukon iso asesali. Varustettuja sotilaita, Maunu ja Uolevi sisällä esiripun noustessa. Sotilaat alkavat köörillä, joka tyyliltään on raikas, sotaisen marssintapainen. He ilmaisevat Klaun valmistauvan sotaretkelle lappalaisia vastaan veroittaakseen näitä. Köörin lopetettua kehoittaa muuan sotilas Maunua laulamaan heille jotakin ajanvietteeksi siksi kun Klaus saapuu. Maunu laulaa luontehikkaan ja humoristisen ballaadin, jossa kerrotaan kuinka Klaun kantaisä, Matti Kurki, kerran kaksintaistelussa surmasi jättiläismäisen venäläisen ja siitä sai palkinnoksi Laukon kartanon. Ballaadin kertoen kööri yhtyy. Klaus tulee. Lausuntolaulu hänen ja Uolevin välillä. Uolevi pyytää saada Klaun asemesta johtaa retkeä lappalaisia vastaan ja lausuu syrjäkohdassa tämän toivon syntyneen hänessä, syystä kun oli rakastunut Kiaun puolisoon Elinaan ja sentähden ikävöi pois. Klaus, jossa sitä vastoin viikinkiluonne on ylinnä, vastaa Uoleville kieltäen. Resitatiivista (joka on oleva lyhyt) kehittyy aria, jonka Klaus laulaa. Andantessa Klaus ilmaisee ystävyytensä Uolevia kohtaan sekä antaa tälle täyden oikeuden hänen poissaollessaan hallita ja vallita mielensä mukaan. Allegrossa, jonka aikana asemiehet pukevat varustuksen hänen päälleen, Klaus laulaa urhoollisesta kalvastaan ja julkilausuu taisteluhalunsa. Arian jälkeen Elina ja Pater Hemming astuvat sisään. Sotilaat poistuvat. Kvartetti Klaun, Uolevin, Hemmingin ja Elinan kesken, joka kehittyy jotenkin tähän tapaan: ensin Elina yksinlaulussa rukoilee Klausta jäämään, sillä hän aavistaa pahaa. Klaus horjuu jo. Silloin Hemming esiintyy ja kehoittaa häntä lähtemään retkelle, koska lappalaiset ovat pakanoita ja kastettavat, Uolevi jälleen ilmaisee tuskansa kun on pakoitettu näkemään Elinan ja Klaun keskinäisen rakkauden. Kvartetti päättyy yhteislauluun, joka on oleva tyyliltään hyvin soinnukkaan sulava. Elina menee kappeliin rukoillakseen Jumalalta onnea Klaun yritykselle, Uolevi ja Hemming seuraavat häntä. Kirsti tulee ja on pahoillaan siitä että Klaus ei ole jättänyt hyvästi hänelle. Klaus vastaa kylmästi väsyneensä häneen. Kirsti muistuttaa häntä kaikista hehkuvista uskollisuudenvaloista ja pyytää saada seurata häntä ja taistella hänen rinnallaan. Lemmenhuumauksessaan hän lankeaa polvilleen ja suutelee palavasti hänen kättään. Samassa tulee Elina, Hemming, Maunu ja kööri sisään. Syvästi loukattuna tahtoo Elina poistua, mutta Klaus estää hänet työntäen ylenkatseellisesti Kirstin luotaan. Ylpeänä ja vihan valtaamana Kirsti nousee ylös ja sanoo olevansa Klaun puoliso yhtä hyvin kuin Elina, vaikka ei pappi ollut vihkinyt häntä. Klaus, Elina, Hemming ja kööri julkilausuvat yhteislaulussa mielipahansa Kirstin käytöksestä. Klaus käskee Kirstin osoittamaan kunnioitustaan hallitsijatartansa, Elinaa, kohtaan. Täynnä mustasukkaisuutta ja raivoa Kirsti vastustelee, mutta Klaus pakottaa hänet. Se draamallisempi kvartetti, jonka tämä kohtaus on aiheuttanut, kehittyy Uolevin tulon kautta, joka ilmaisee kaikki olevan valmiina lähtöä varten, soinnukkaaseen loistavaan loppu-yhteislauluun, tyyliltään sentapainen kuin viimeinen kööri Kaarle kuninkaan metsästyksessä.

Toinen näytös. Jylhä metsäseutu saaressa. Yö. Esiripun noustessa on joukko pakanallisia suomalaisia kokoontuneena salassa viettääkseen uskonnollista juhlaansa. Kööri, jossa rukoillaan Hiittä ja yön pimeitä valtoja. Kööriä seuraa ballaadintapainen soolo, jossa vanha (noita-akka) Tuovi kertoo miten Väinämöinen toisten hyvien suomalaisten jumalien kanssa pakeni pois, kun valkea Kristus tuli maahan; ainoastaan Hiisi ja yön pimeät vallat jäivät jälelle, ja sentähden he vihasta kristityitä kohtaan palvelevat näitä. Kun ballaadi on päättynyt, laulaa kööri jälleen ensimäisen laulunsa. Kirsti tulee. Duetto Kirstin ja Tuovin kesken. Kirsti kertoo miten häntä oli häväisty ja vaatii kostoa Tuovi lupaa kostoa, jos hän luopuu Kristuksesta ja antautuu Hiidelle ja hänen valloilleen. Silloin on hän (Kirsti) saava voimaa taikakeinoilla mielensä mukaan vahingoittaa vihattua kilpailijaansa. Vähän epäiltyään Kirsti suostuu. Tuovi käskee hänen silloin uhrata tuleen ristin, jota kantaa rinnallaan. Siinä hetkessä kun Kirsti on noudattamaisillaan neuvoa, kuuluu näyttämön takaa helluntaivirsi, joka soi kaukaa, Laukosta. Kirstin epäilys uudistuu. Pakanat alkavat silloin uhriköörinsä. Molemmat köörit taistelevat hetken keskenään rohkeissa soinnuissa; — vihdoin pakanat voittavat, virsi katoaa vähitellen kuulumattomiin ja Kirsti heittää ristinsä tuleen. Kohtaus päättyy hurjaan kosto-allegroon.

(Näyttämön muutos.) Laukon puutarha. Perällä kappeli. Kuutamo. Kappelista tulevat nuoret tytöt virittävät köörin. He menevät. Uolevi tulee ja laulaa ariassa julki hehkuvan lempensä. Elina astuu ulos kappelista. Duetto hänen ja Uolevin kesken. Elina kehoittaa Uolevia sulostamaan kaunista iltaa laulamalla. Uolevi laulaa kansanlaulun tapaisen romansin, jossa hän ikäänkuin kierrellen ilmaisee tunteensa. Lopulta hän ei voi hillitä itseään, vaan heittäytyy polvilleen, keskeyttää romansin ja tunnustaa intohimoisessa allegrossa lempensä. Elina työntää hänet luotaan, mutta intohimonsa sokaisemana Uolevi ei välitä hänen närkästyksestään, vaan tahtoo syleillä häntä. Hurja ilkkunauru taka-alalta keskeyttää kaksinlaulun. Se on Kirsti Hämmästyneenä Uolevi päästää irti Elinan, joka rientää pois. Duetto Uolevin ja Kirstin välillä. Kirsti lupaa Uoleville, että tämä on saava Elinan omakseen, jos hän lupaa kaikessa totella hänen käskyjään. Uolevi lupaa. Esirippu.