Kolmas näytös. Klaun sotateltta. Klaus ja Maunu. Maunu ilmoittaa sanansaattajan tulleen Laukosta. Kirsti saatetaan sisään. Duetto Kirstin ja Klaun välillä. Kirsti kertoo Elinan pettäneen puolisonsa ja tehneen häpeällisiä lemmentarjomuksia Uoleville. Klaus vannoo kauhean koston, jos Kirsti on puhunut totta. Kirsti lupaa todistaa sanansa ja väittää voivansa loihtia salaisenkin päivän valoon. Loihtu. Kirsti vaatii pahuuden valtoja näyttämään mitä oli tapahtunut sekä (hän lisää pianissimo) myöskin mitä ei ollut tapahtunut. Taka-ala avautuu ja Laukko näkyy. Uolevi nukkuu puutarhassa. Elina lähestyy, kumartuu hänen ylitsensä ja suutelee häntä tulisesti. Vihan vimmassa syöksee Klaus kalpa kädessä näköä kohti, mutta samassa se häviää. Ariassa Klaus lausuu päätöksensä olevan rangaista uskotonta puolisoaan ja tuomitsee hänen aviorikoksestaan ansainneen rovio-kuoleman.

(Näyttämön muutos.) Laukon tupa. Väki leikkii ja tanssii. Miehet tuovat esiin ammutun karhun, jolle lauletaan ilkkuvia lauluja. Antti laulaa laulun, jossa hän kehoittaa karhua menemään metsään ja houkuttelemaan toverinsa tulemaan lämpimään tupaan, jossa heitä hyvin vastaanotettaisiin. Elina tulee ja ottaa osaa väen iloon. Kirsti saapuu. Hän koettaa uhkamielisesti suututtaa Elinaa, mutta tämä pysyy lempeänä. Kööri uhkaa Kirstiä. Silloin tämä syyttää Elinaa, että hän on tahtonut vietellä Uolevia. Kööri tahtoo vihastuneena hyökätä Kirstiä vastaan, mutta samassa tulee Klaus Uolevin ja sotilaitten seuraamana. Klaus lausuu Elinan syylliseksi. Tämä kysyy hädissään, onko Uolevikin syyttänyt häntä. Uolevi vastaa myöntäen ja Klaus tuomitsee Elinan roviolla poltettavaksi. Menehtyen vaipuu Elina maahan, ja kööri laulaa surkutellen hänen kohtaloaan.

Neljäs näytös, Laukon vankila. Elina tuudittelee lastaan. Yö. Elinan tuutilaulu, joka allegrossa muuttuu palavaksi rukoukseksi. Ovi aukeaa. Uolevi. Hän on lahjonut vahdit ja tarjoo Elinalle tilaisuuden paeta. Elina kieltää, hän tahtoo mieluummin kuolla viattomana kuin elää syyllisenä. Uolevi rukoilee häntä intohimoisella lemmellä. Elina pysyy horjumattomana. Uolevi tahtoo väkisin viedä hänet pois. Elina huutaa apua Jumalalta. Uolevi sanoo hänen olevan hänelle Jumalaa kalliimpi. Silloin Elina riuhtaisee itsensä irti, asettuu lapsen kätkyen taakse ja rukoilee liikuttavassa cavatinassa Uolevia kunnioittamaan hänessä äitiä, jollei hän kunnioita naista. Häpeän valtaamana Uolevi ryntää ulos. Elinan naispalvelijat ja neitsyet tulevat saattaakseen häntä mestauspaikalle. Heidän valituksensa päättää kohtauksen.

(Näyttämön muutos.) Avonainen kenttä Laukon kartanon edustalla, tyrmä taka-alalla. Kööri laulaa surunsa Elinan kuolemasta. Klaus tulee. Kööri rukoilee armoa Elinalle, mutta Klaus kieltää. Elina saatetaan sisään. Hän jättää hyvästi kaikille, jopa Klaullekin, jolle hän antaa anteeksi, ja viimein lapselleen. Hänet viedään tyrmään, joka sytytetään palamaan. Munkit laulavat requiem. Uolevi tulee rientäen paikalle, tunnustaa lyhyessä ariassa, että Elina oli viaton; kun hän ei eläessään saanut häntä omakseen, tahtoo hän ainakin kuolla hänen kanssaan. Samassa hän karkaa tyrmälle, joka siinä hetkessä romahtaa maahan ja peittää hänet raunioonsa. Kirsti, Klaus ilmaisevat lyhyissä huudahduksissa katumuksensa ja epätoivonsa, kööri kaihonsa. Esirippu.

Että tämä mieltäkiinnittävä yritys jäi keskeneräiseksi, ei ollut enemmän Bergbomin kuin Fabritiuksenkaan syy. Tosin tiedämme, että jälkimäinen ennen pitkää terveydellisistä syistä oli pakotettu luopumaan soitannon viljelyksestä, jota hän oli tutkinut Leipzigissä ja johon hän oli näyttänyt perehtyneensä sekä viulunsoittajana että pienempien sävelteosten luojana; mutta kenties olisi hän vielä pystynyt säveltämään tämän kotimaisen oopperan, jos olisi tavattu ketterä runoseppä, joka olisi kyennyt valamaan libretton valmiiseen muotoon. Kun Bergbom itse ei siihen kyennyt, jäi asia sikseen. — Eräästä Emilie Bergbomin kirjeestä Kaarlolle (2/7 1871) nähdään, että aikomus oli ollut saada ooppera valmiiksi valtiopäivien ajaksi 1872. Nimirooli oli aiottu Ida Basilierille, ja juuri tämän kysymys, milloin ooppera valmistuu, antoi Emilielle aihetta mainita asiasta veljelleen, joka silloin ollessaan Berlinissä ymmärrettävästi ei voinut mitään tehdä siihen. — Parikymmentä vuotta myöhemmin tuli sama kotimainen traagillinen aihe toisessa muodossa näyttämölle. Se esiintyi silloin puhedraamana ja toisen tekijän nimellä; kumminkin oli Bergbomilla osansa siinäkin teoksessa, niinkuin vastedes on tarkemmin esitettävä.

* * * * *

Suomalaisen seuran kuukausikokoukset eli iltamat jatkuivat entiseen tapaan. Vuoden ensimäiset olivat tammikuun 29, maaliskuun 3 ja huhtikuun 1 p. Ohjelmista mainittakoon vain, että joka kerta oli tarjona E. Fabritiuksen, K. Collanin ("Suksimiesten laulu"), R. Faltinin ja J.R. Laethénin uusia sävellyksiä, että maaliskuun iltamassa rouva Raa lausui Orleansin neitsyeen jäähyväissanat kotiseudulleen ja että vuosijuhlassa, jossa O. Blomstedt piti esitelmän Unkarin kansallisrunoilijasta Petöfi Sándorista, ohjelman alkupuoli oli kokoonpantu unkarilaisista soitto- ja laulukappaleista ja esitettiin kaksi nuorena kuolleen, nerokkaan norjalaisen R. Nordraakin sävellystä suomalaisille sanoille (toinen Oksasen "Epäilijä").

Kolme päivää viimeksi mainitun illan jälkeen, se on huhtikuun 4, oli draamallisen osaston ensimäinen näytäntö ei Arkadia- vaan Uudessa teatterissa — erinäisistä syistä, joiden esitys on näyttävä mitä vastuksia Bergbomilla ja hänen harrastuksissaan osallisilla askel askeleelta oli voitettavana. "Paola Moronin" ensi illan esihistoria kerrottakoon sitä mieluummin kun meillä sattumalta on luotettava asiakirja lähteenä ja sitä voidaan pitää monen muun samantapaisen välinäytöksen perikuvana. Näytännön edellisenä päivänä eräs "Kansallisen teatterin ystävä" Hufvudstadsbladetiin lähettämässään kirjoituksessa oli kysynyt, oliko niissä huhuissa perää, jotka sanoivat ruotsalaisen teatterin johtokunnan rettelöineen rouva Raan esiintymistä vastaan. Kysymyksen johdosta Bergbom Suomalaisen seuran draamallisen osaston puolesta laati asiallisen selityksen tapahtumista, joka ei kuitenkaan tullut julkisuuteen, mutta joka nyt säilyneenä hänen paperiensa joukossa tarjoaa tarkat tiedot asiain menosta.

Muistutettuaan ensin kuinka ruotsalaisen teatterin johtokunta edellisenä keväänä oli pakottanut "Lea"-näytännön toimeenpanijat kohtuuttomasta hinnasta vuokraamaan Uuden teatterin ja osoitettuaan kuinka ruotsalaisen näyttelijättären epäitsekkyys oli vastakohtana (hän kun ei vaatinut mitään korvausta avustaan) kotimaisen teatterijohtokunnan menettelylle, Bergbom kertoo, että kesällä 1869 muodostunut uusi kannatusyhdistys oli perusjohteenaan lausunut, että ohjelmisto vast'edes pääasiassa oli kokoonpantava keveistä laulukappaleista ja iloisista huvinäytelmistä. Tämän johdosta valiokunta, jonka asiana oli tehdä välikirjat näyttelijäin kanssa, ehdotti että rouva Raan palkka, syystä kun hän enimmäkseen esiintyi murhenäytelmissä ja ylemmissä komedioissa eikä siis enää tulisi niin usein näyttelemään, alennettaisiin 5,000:sta 4,000:teen markkaan. Näyttelijätär, joka juur'ikään oli Ruotsista saanut kaksi paljo edullisempaa tarjousta, ei tahtonut suostua palkanvähennykseen, mutta taipui vihdoin kun hänelle kuviteltiin teatterin hänen eroamisensa kautta taiteeseen nähden joutuvan häviöön. Sitä paitse valiokunnan edustaja omasta ja muittenkin puolesta lupasi korvaukseksi hyväksyä ne ehdot, jotka rouva Raa ehkä muutoin tahtoi määrätä. Näyttelijättären ainoa ehto oli, että hänen myönnettäisiin "ilman esteitä" esiintyä kuusi kertaa suomalaisissa näytännöissä. Hän toivoi myöskin että tämä merkittäisiin välikirjaan, mutta valitettavasti jäi se tekemättä, ja rouva Raa tyytyi selitykseen että suullinen lupaus olisi täysin sitova. — Tällä suullisella sopimuksella, huomauttaa Bergbom, oli kumminkin samallainen kohtalo kuin useimmilla muilla semmoisilla — se nimittäin että sitä ymmärrettiin eri tavoin. Kun rouva Raa oli suostunut avustamaan Suomalaisen seuran draamallista osastoa parissa näytännössä Arkadiateatterissa, vaati Ruotsalaisen teatterin johtokunta, että näytännöt tapahtuisivat Uudessa teatterissa, sillä niin se ymmärsi lupauksensa taikka niin katsoi se olevansa oikeutettu käsittämään sen, koska Arkadiateatterista ei oltu mitään puhuttu. Rouva Raa puolestaan piti tätä vaatimusta lupauksen rikkomisena ja pyysi eronsa. Siihen ei kuitenkaan myönnytty, vaan oli kuin olikin Suomalaisen seuran draamallinen osasto pakotettu näyttelemään Uudessa teatterissa. Vuokraksi määrättiin, niinkuin "Lea"-illastakin, 850 mk taikka määrätty maksu jokaisesta myydystä piletistä. Jälkimäinen maksutapa olisi voinut olla edullisempi, mutta toinen vaihtopuoli hyväksyttiin sentähden että teatterin johtokunta silloin otti pitääkseen huolta tarpeellisista järjestystoimista. — Kertomus päättyy tietoon, että teatterin toimitusjohtaja oli uhannut erota, jos asiasta kirjoitettaisiin sanomiin.[59]

Itse näytännöstä, jonka ohjelman päänumero oli "Paola Moroni",
Bergbomin 2-näytöksinen murhenäytelmä, saamme seikkaperäisiä tietoja
eräästä Nervanderin kirjoittamasta "kirjeestä ystävälle
Paltamossa".[60] Kirjeen alku on sangen kuvaava: