"Pelkäämättä väärinkäsitystä uskallan kirjoittaa Sinulle muutamia sanoja suomalaisesta näytännöstä Uudessa teatterissa. Julkisesti ilmilausuttuna olisi tietysti vielä vähänkään vilkkaampi mielenkiinto siihen kaikkea muuta kuin comme-il-faut. Te maalaiset voitte kai kamminkin siistissä seurassa iloita siitä, ettei meillä epäsuotuisimmissakaan oloissa väsytä jatkamaan alotettaa tulevaisuudentyötä kansallista näyttämöä varten. Toisin on meidän, pienen maan suuren pääkaupungin asukkaitten laita, me olemme liian läheltä sukua naapuriemme, ruotsalaisten ja venäläisten, kanssa, ollaksemme uskollisesti noudattamatta heidän, onneksi heidän omassa maassaan yhä enemmän käytännöstä joutunutta, tapaansa säälivällä ja ylhäisellä mielihyvällä katsella kotimaisen kulttuurityön ensimäisiä kömpelöitä ja tottumattomia kokeita. Mutta samoinkuin naapurikansoissamme tavataan meilläkin haaveksijoita, jotka eivät luovu päämäärästään, sekä joltinenkin osa yleisöä, joka huolimatta tee- ja samppanjaseurojen kritiikistä todellisella hartaudella seuraa suomalaisen teatterinäytännön menoa, vaikka esteettinen nautinto ei olisikaan ylen suuri."

Kaipaako tämä selitystä? "Lea" oli mieltäkiiimittävä "probleemi" (H. D.), mutta se että tahdottiin jatkaa suomalaisten näytäntöjen toimittamista oli ilmeistä — maniiaa, kiihkoa! Ja sen mukaan oli yleisön mieliala muuttunut. Yleisö, sanoo Nervander, näytti vieraalta, vanhat tutut teatterissakävijät olivat poissa, ja niiden sijassa nähtiin parhaasta päästä akateemisten piirien edustajia, permannon ja koko toisen rivin täyttivät ylioppilasten tummat, sankat parvet. Orkesterin virkaa hoiti Floesselin johtama kaartin soittokunta; teatterin oma orkesteri ei ollut katsonut arvonsa mukaiseksi esiintyä avustajana.

"Oikealla kättentaputus-myrskyllä tervehdittiin kunnioitettua näyttelijätärtä. Puku oli mustaa samettia, täpötäyteen helmitetty. Kummallakin olkapäällä oli tähden muotoinen jalokivikoriste. Mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella kuuntelee yleisö joka sanaa, jonka ylistetty taiteilijatar lausuu läsnäoleville rakkaalla suomenkielellä. Ensi hetkessä huomaa, että hän ei julkilausu koneellisesti opittua läksyä. Oikea ajatus esiintyy joka lauselmassa ja ilmaantuu usein hienoimmassa puheen värittelyssä. Omituisesti vaikutti kuulla suuren sarkapukuisen kansan kielen siten soivan näyttämöltä, kielen korkeimmalta foorumilta, sivistyneen taiteilijan huulilta ja roolissa, joka liikkui elämän ylimmissä kysymyksissä. Ääntämisessäkin, joka viime keväisessä 'Lea'-näytännössä tuntuvasti osoitti ulkomaalaista, huomattiin nyt hyvin vähän vierasta. Kiitos olkoon taiteilijan näyttämökyvyn ja lausumistaidon esiintyi kieli jaloimmassa muodossaan, ja epäilemättä jokainen käsitti näytännön suurimman merkityksen olevan siinä kauniissa tulevaisuudenkangastuksessa, jossa ruotsalainen taiteilijatar näytti meille vastaisen suomalaisen näyttämön."

Täytteeksi näyteltiin "Yökausi Lahdella", laulunsekainen ilveilys 1:ssä näytöksessä (E. Labichen "Une chambre à deux lits"), joka, niinkuin teatteriarvostelijain on tapa sanoa, tuotti katsojille oikean naurujuhlan.[61] — Kun rouva Raa lähti teatterista, seisoi ulkona häntä vastaanottamassa lukuisa joukko ylioppilaita. Taiteilijatarta tervehdittiin eläköön-huudolla ja sitten hänet laulun kaikuessa saatettiin kotia. Erotessaan saattojoukostaan rouva Raa lausui suomeksi: "Minä kiitän sydämellisesti! Minun sydämeni tulee aina lempeästi sykkimään Suomen edestä."

Suomalainen seura ei semmoisenaan enää kokoontunut huhtikuulla, mutta ainakin välillisesti koski sitä se konsertti, jonka soitannollisen osaston johtaja, Achté, 21 p. antoi yliopiston orkesteriyhdistyksen avulla. Siinä esitettiin muun muassa uusi suuri teos: Kuningas Davidin 84:s virsi, jonka soittajaisten toimeenpanija itse oli soolille, kööreille ja orkesterille säveltänyt.

Tämän jälkeen suomalaisen yleisön odotukset kohdistuivat "Preciosaan", joka vihdoin torstaina 12 p. toukokuuta oli esitettävä Arkadiateatterissa. Oliko ilta valittu Snellmanin syntymäpäivää silmällä pitäen vai muusta syystä, sitä emme tiedä, mutta varmaa on että näytäntö muodostui juhlaksi. Ei toki sentähden että C.M. von Weberin romanttinen, laulunsekainen näytelmä olisi ollut yleisölle uusi — sillä 12 vuotta ennen oli se jo seuranäytäntönä näytelty Helsingissä ylioppilastalon hyväksi, puhumatta siitä että sen ihana, helppotajuinen musiikki muutoinkin oli kaikkien tuntema — vaan sen vuoksi, että "Preciosa" nyt ensi kerran esitettiin suomenkielellä ja että yritys siis oli uusi rohkea askel eteenpäin siihen suuntaan, johon oli alettu ponnistaa.

Ja tälläkään kertaa odotukset eivät ainoastaan tulleet tyydytetyiksi vaan voitettiin. Köörit, joissa 50 herraa ja naista esiintyi, olivat erinomaisesti harjoitetut, ja orkesteri Richard Faltinin johtamana toimitti tehtävänsä yhtä oivallisesti. Niinikään suoritettiin näytelmän draamallinen puoli varsin viehättävästi. Eritoten on mainittava, että Preciosa itse — neiti Ottilia Meurman — hurmasi katsojia ei yksistään kauneudellaan ja suloudellaan, vaan myöskin sorealla suomenkielellään. Onko ihme että katsojain ihastus lähestyi kiehuma-astetta ja että Bergbomin sanotaan esiripun laskettua koko köörin edessä syleilleen Preciosaa!

Toisen kerran Preciosa annettiin 17 p. toukokuuta Uudessa teatterissa, joka nyt kun ruotsalainen teatteriseura oli vierailumatkalla Turussa, oli saatu vuokrata 350 markasta. Somemmassa ympäristössä ja soitannollisessakin suhteessa edullisemmassa paikassa näytännön vaikutus oli vielä parempi kuin ensi iltana. Tuskin tarvinnee sanoa, että teatteri oli täpösen täynnä ja yleisön mieltymys täydellinen. Mutta jos katsojat olivat innostuneet, niin olivat toimessa osalliset sitä samassa määrässä ellei enemmänkin. Ja sentähden ei tarvittu muuta kuin että eräs naisista (rouva Mina Ahnger) ehdotti, että näytäntö vielä kerran uudistettaisiin rouva Raan hyväksi, niin kaikki siihen riemulla suostuivat. Kahdesta esiintymisestään suomalaisissa näytelmissä taiteilijatar tähän saakka ei ollut saanut mitään rahallista korvausta. Syy siihen oli tietysti lähinnä se, että, niinkuin edellisestä tiedämme, tulot oli visusti korjattu toisiin taskuihin, mutta toiselta puolen sekin, että hän, hyvin tietäen kuinka kaikki muutkin uhrautuivat kansallisen asian hyväksi, ei ollut mitään pyytänytkään vaivastaan. Emilie Bergbom, joka paremmin kuin muut tiesi, miten rouva Raa käsitti toimensa suomalaisen taiteen palveluksessa kunnianasiaksi, oli mainittuun ehdotukseen nähden ensiksi vastustavalla kannalla; mutta muitten innostus voitti kaikki epäilykset. "Preciosa" näyteltiin siis vielä 22 p. toukokuuta sanotun tarkoituksen hyväksi, ja näytäntö muodostui mitä kauniimmaksi kunnianosoitukseksi rouva Raalle, joka itse ruotsalaisen teatteriseuran mukana oleskeli Turussa.

Näytäntö alkoi siten että Berndt Ahnger lausui Fredr. Cygnaeuksen sepittämän alkajaisrunoelman.[62] —

Jokapäiväisestä hälinästä — tähän tapaan runoilija julkilaulaa mietteensä ja tunteensa — olemme kerääntyneet tänne kokeaksemme, kykeneekö Preciosa vielä niinkuin ennen runottaren asunnossa tenhokkaasti iloon, rauhaan ja sovintoon yhdistämään mitä elämä on hajoittanut. Ulkona kysyttänee kenties, joko taas Weberin jaloa luomaa häväistään, joko taas sävelteoksista ihanin heitetään raakalaiskielen mustalaisjoukon raadeltavaksi? Teistä, jotka olette tänne kokoontuneet, tämä näyttämö on kuin keväinen lehto, joka valmistaa kukoistustaan kiertääkseen seppeleen Suomen ohimoille. Ja niinkuin kevään valo on tämä laulukin, jossa kielemme puhuu yhdessä jumalten kielen kanssa, herättävä vastakaikua laaksoissamme ja täyttäen sieluja johtava niitä pois alhaisesta. Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa kuin karkoittaa veljesriita, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on yhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja saaneet yhteisen päämäärän, kumpaa kieltä puhummekin on kohtalomme yhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä; jollei — me vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan sointuun, se joka häiritsee sointua rikkoo ei vain itseänsä, vaan kokonaisuutta vastaan. Kun hajoatte täältä, nuoren laulun ääni mielessä, kertokaa paljo kärsineelle kansalle, että se kieli, joka tähän saakka on lepattanut katkotuin siivin, on riemulla leijaava saloilla ja vainioilla, että äänet, joidenka paljas puhe on musiikkia, että sivistys, suloisen tunteen ja kauneuden kantamana, täällä ovat rakentaneet jalon liiton luonnon kanssa ja aateloineet suomenkielen, niin että se esiintyy pelvotonna ja moitteetonna.