Mitä teatterinäytäntöihin tulee, annettiin samoin kuin Turussa ensimäinen näytäntö Helsingissäkin, 17 p. lokak., rouva Raan nimessä "Suomalaisen seuran draamallisen osaston ja neiti Ida Basilierin suosiollisella avulla". Paitse "Paola Moronia" joka keväällä oli näytelty ainoastaan yhden kerran, kuului ohjelmaan jo ylempänä mainittu V. Massen operetti "Jeannetten häät". Edellisessä huomattiin rouva Raa kieleen nähden niin edistyneeksi, että tuskin mitään enää oli muistutettavana. Sen ohella kiitettiin Noran osassa neiti Handolinia (joka kesällä Suomalaisen seuran apurahalla varustettuna oli opiskellut suomenkieltä). Suurin osa mielenkiintoa oli sinä iltana kuitenkin varattu operetille, sillä siinä Ida Basilier ensi kerran julkisesti esiintyi näyttämöllä. Ja hän — tuli, lauloi ja voitti. Hän liikkui näyttämöllä kuin tottunut näyttelijätär, ja hänen heleä äänensä kaikui keveästi ja sulosointuisesti. Tietysti enensi hänen esiintymisensä ja kokonaisuuden vaikutusta se, että hänen vastanäyttelijänsäkin, ylioppilas Viktor Cajanus, huolimatta ensikertalaisuudestaan, oivallisesti suoriutui tehtävästään. Solakkavartaloinen Jean kauniine baritoniäänineen ja viehkeä helkkyääni Jeannette muodostivat mitä somimman pariskunnan, ja kun he laulun lomissa puhuivat keskenään, soi suomenkieli heidän huuliltaan sirommin kuin sitä ennen oli näyttämöltä kuultu. Ihastus olikin suuri, ja Julius Krohn lausui: "Nyt kuultiin ensi kerran suomea teatterissa!"
Seuraava näytäntö, joka niinkuin myöhemmätkin jälleen annettiin Suomalaisen seuran draamallisen osaston nimessä, oli määrätty 25 p:ksi lokak., mutta tapahtui todellisuudessa vasta 29 p. Syy lykkäykseen oli vaikeus ruotsalaisen teatterin kanssa sopia orkesterista, joka oli yhteinen. Kun Bergbom pyysi orkesteria harjoitusta varten, ilmoitettiin ruotsalaiselta taholta milloin mikäkin este. Rettelöt, jotka tästä johtuivat ja jotka — niin ainakin suomalaisten puolella luultiin — olisivat olleet vältettävissä, jos hyvää tahtoa olisi ollut, jatkuivat näinä aikoina lakkaamatta, eikä lopuksi ollut muuta neuvoa kuin ruveta puuhaamaan omaa orkesteria. Richard Faltin, joka 1869 keväällä kutsuttuna ruotsalaisen teatterin soittokunnan ynnä sinfoniakonserttien johtajaksi oli Viipurista muuttanut Helsinkiin, ja josta Suomalaisen seuran soitannolliset harrastukset olivat saaneet hartaan ystävän, alkoi silloin kerätä amatöörejä orkesteriksi, joka vapauttaisi seuran ruotsalaisen teatterin mielivallasta. Tehtävä ei ollut helpoimpia, mutta silti se onnistui, ja ansaitsee Faltin tästä niinkuin myöhemmästäkin, vastedes kerrottavasta toimestaan Suomalaisen oopperan hyväksi mitä vilpittömimmän tunnustuksen. Tämä nykyään Suomessa niin tunnettu ja kunniassa pidetty säveltaiteilija, joka syntyneenä 1835 Danzigissa oli 1856 tullut Viipuriin Behmin saksankielisen koulun soitannonopettajaksi ja sitten on meillä kotiutunut, niinkuin ennen häntä Fredrik Pacius, tutustui kohta muutettuaan Helsinkiin Bergbom sisarusten kanssa, ja samalla hänet valloitti heidän palava kansallinen ja taiteellinen innostuksensa. Niin sai suomalaisen näyttämön aate alkuperäisestä saksalaisesta, Faltinista, niinkuin ennen ruotsalaisesta naisesta, rouva Raasta, mitä kykenevimmän edistäjän. Ja vielä tänä päivänäkin hän muistellen noita innostuksen aikoja tunnustaa, että semmoisia ihminen kokee ainoastaan kerran elämässään.
Mainitussa näytännössä lausui ensin rouva Raa Johanna d'Arc'in molemmat mainiot monoloogit Schillerin "Orleansin neitsyeestä", toiseksi Ida Basilier esitti kohtauksen rukin ääressä ja peilin edessä Gounodin "Faust" oopperasta, jonka jälkeen tuli "Tanssikengät" ja "Jeannetten häät". Tällä kertaa esiintyi tavallista vähemmän dilettantteja, ja oli näytäntö sentähden yleissävyltään entisiä taiteellisempi. Hyvin näkyi, että rouva Raa antoi katkelmia yhdestä traagillisen ohjelmistonsa pääosia, ja Ida Basilier, joka lauloi Margaretan osan ranskankielellä, miellytti suuresti näyttäessään, että hän osasi laskea persoonallisuuttaan Parisissa opittuun taiteelliseen muotoon. "Tanssikengissä" näytteli kappaleen toista osaa rouva Raan rinnalla nuori ja kaunis rouva Jenny Ståhlberg (o.s. Westerlund) varsin viehättävästi.
Kolmas näytäntö oli marraskuun 1 p. ja siinä tarjottiin uutta hyvää parhaimman entisen lisäksi. Ohjelman kaksi ensimäistä numeroa oli samat kuin edellisellä kerralla, mutta sen jälkeen tuli "Lea" ja toinen näytös C.M. von Weberin "Noita-ampujasta". "Lea", jota ei oltu näytelty toukok. 10 p. jälkeen 1869, oli tietysti monelle uusi, ja niillekin katsojille, jotka olivat olleet mukana tuona verrattomana "ensi iltana", oli mitä suurin nautinto jälleen nähdä Charlotte Raa itämaisena neitsyeenä.
"Sama Lea", kirjoitettiin U. S:ssa, "joka silloin lumosi katselijat, ilmaantui nyt tuttuna, rakkahana yleisölle, jonka rohkeimmat toiveet hänessä olivat toteutuneet. Vielä viehättävämpänä, vielä ihanampana, — tahtoisimme sanoa: vielä hengellisempänä — toimitti Lea nyt tehtävänsä; vielä luontevammin, vielä kauniimmin kuin koskaan ennen soi suomenkieli hänen huuliltaan. Se hehkuva itämainen runollisuus, joka muutoinkin ilmaantuu tässä Kiven miellyttävässä näytelmässä, sai rouva Raassa ikäänkuin näkyväisen muodon." —
"Noita-ampujan" toisen näytöksen esitys oli käynyt mahdolliseksi sen kautta, että ennen mainittu nuori ruotsalainen oopperalaulaja, Gunnar Fogelberg, kuukauden ajaksi (600 markan palkkiosta) oli otettu Suomalaisen seuran palvelukseen. Hän esiintyi nyt Maxina, Ida Basilier Agathana ja nuorempi sisar, Emmy Basilier, Annana. Fogelbergin ääni oli miellyttävä, joskaan ei tavattomampi laadultaan, Emmy oli, samanaikuisen muistoonpanon mukaan, "kuin puoleksi puhjennut ruusu", Ida voitti toiset laulun taiteellisuudessa — kokonaisuus oli soma ja tunnelmallinen.
"Trubaduria", jota varten Fogelberg oikeastaan oli otettu, harjoitettiin näinä aikoina väsymättä. Lukuunottamatta edelläkäypiä kööriharjoituksia ynnä muita valmistuspuuhia, kesti tätä työtä vähän neljättä viikkoa, jolla ajalla ei ollut julkista näytäntöä vaan ainoastaan yksi Suomalaisen seuran iltama (8 p. marrask.), jossa Basilier sisarukset lauloivat. Vihdoin perjantaina 25 p. — ylioppilastalon monen viikon rettelöitä puolueiden välillä aiheuttaneen vihkiäisjuhlan aattona — oli Arkadiateatterissa oopperan ensi ilta.
Teatteri oli kukkuroillaan väkeä, tietysti etupäässä suomenmielisiä, mutta myöskin musiikin harrastajia, näyttämöllisen taiteen ystäviä ja uteliaita pääkaupungin kaikista seurapiireistä. Tapahtuma — ensimäisen täydellisen oopperan esittäminen suomenkielellä — oli siksi outo ja merkillinen, johdon ja esiintyvien kykyjen laatu lupasi niin paljo ja yrityksestä oli niin kauan puhuttu, että ainoastaan jyrkimmät 'viikingit'[64] pysyttelivät kaukana Arkadiasta. Ja Verdin maailmankuulu Trubaduri laulettiin ja näyteltiin niin, että yleisö hämmästyi ja ihastui. Ida Basilier Leonorana saavutti tietysti suurimman tunnustuksen, sillä hänen heleä, voimakas ja hyvässä koulussa kehitetty äänensä, hänen soitannollinen aistinsa ja esityksensä, jolla hän jo ennen konserttisalissa oli voittanut yleisön suosion, vaikuttivat näyttämöltä vielä tenhokkaammin. Mutta Fogelbergkin, joka niinkuin kaikki muutkin esitti osansa suomeksi, lauloi Manricon osan tunteellisesti ja sointuvasti; ja sangen kiitettävästi suoriutuivat niinikään Achté — kreivi Luna — ja neiti Ilta Lagus — Azucena — vaikeista tehtävistään. Kun vielä mainitsemme, että lukuisa kööri — jonka jäsenistä, niinkuin tavallisesti meillä, toinen puoli oli nuoria naisia sivistyneistä säätyläisperheistä, toinen puoli ylioppilaita — oli huolellisesti harjoitettu sekä että Richard Faltin, saatuansa uuden orkesterinsakin jotakuinkin tehtävän tasalle, tyynellä varmuudella johti kokonaisuutta, niin ei liene vaikea käsittää yleisön innostusta. Olihan uusi voitto merkittävä suomalaisen näyttämötaiteen hyväksi. Kun sitten laulajattaret ja laulajat olivat vastaanottaneet heille tulevat myrskyiset suosionosoitukset, alettiin huutaa Kaarlo Bergbomia esiin — niinkuin sittemminkin oli tapana varsinaisen teatterinkin aikana, joka kerta kun näytäntöä katsottiin erikoisen merkilliseksi. Vaatimaton kun oli ja tavallisessa arkipuvussa, hän ei mitenkään halunnut noudattaa tämäntapaista kutsua. Mutta yleisö oli itsepäinen eikä rauhoittunut, ennen kuin Bergbom Leonoran ja Azucenan taluttamana oli astunut näkyville.
Trubaduri annettiin vielä 29 p. marrask. sekä 2 ja 5 p. jouluk. Neljäs ja viimeinen näytäntö muodostui edellisiä juhlallisemmaksi. Joka lippu oli myyty ja ihastus nousi korkeimmilleen. Esittely oli näet parantunut parantumistaan ja viime kerralla oli vähimmän syytä muistutuksiin. Puolueettomat henkilöt, jotka usein olivat kuulleet Trubadurin Saksassa, väittivätkin, että useat osat suoritettiin meillä yhtä hyvin jollei paremmin kuin siellä. Mutta ei sekään riitä menestyksen selittämiseksi; lisäksi on lukuunotettava elävä tunto siitä ettei tässä laulettu eikä vaivaa nähty rahasta, vaan suomalaisen taiteen, suomalaisuuden, isänmaan edestä. Tämä tunto synnytti näyttämön ja katsomon välille näkymättömiä sähkövirtoja, jotka salaperäisesti innostuttivat ja liikuttivat. Eikä se tunnelma, joka oli näille näytännöille omituinen, vallannut ainoastaan ystäviä. Moni suomalaisen teatteripuuhan halveksijakin oli kerran Arkadiassa käytyään palannut toisenkin kerran. Vastahakoinen uteliaisuus oli muuttunut mielenkiinnoksi. — Lopuksi huudettiin Bergbom taas esiin, ja yleisön tervehtiessä häntä ylistyshuudoilla hänen silmänsä loistivat ilosta. Olihan kaikki mennyt parhaimman toivon mukaan!
Seuraavana päivänä oli suuret pidot kaikille myötävaikuttaneille. Siinä tilaisuudessa annettiin Ida Basilierille komea kultainen rannerengas muinoispohjoista tyyliä, ja Julius Krohn sanoi laulajattarelle pitämässään puheessa sen olevan esikuvan niistä rakkauden ja ystävyyden kahleista, joilla Suomi pyysi sitoa laululinnun, joka ollen oikeastaan etelästä kotoisin kuitenkin silloin tällöin kävi armasta, kylmää syntymämaatansa tervehtimässä. Emme tarvitse sanoa, että puheita riitti kaikille muillekin, joilla oli osaa syksyn loistavassa teatteritoimessa.