"Nämä pienet näyttämöt ovat meille turmiollisia. Sen verran kun edistymme ja vaurastumme suurilla näyttämöillä, sen verran teemme taka-askeleita pienillä. Mikä hirveä erotus Kuopion ja tämän näyttämön välillä. Kiitettäköön vain ruotsalaisten suurta tekniikkaa siellä suuressa kiviteatterissa, mutta koettakoot näytellä esim. Savonlinnan näyttämöllä, ja minä en maksa viittä penniä heidän tekniikastaan. Ennen astuin siinä tai siinä kohtauksessa esim. kolme askelta eteenpäin, sivulle tai taaksepäin, nyt saan tyytyä yhteen askeleeseen, vieläpä pysyä paikallani kuin naulattu. Liikunnot, ääni, kaikki on sovellutettava näyttämön laatuun. Kuljeksivan teatterin on paljo vaikeampi edistyä kuin paikallaan pysyväisen. Pienet näyttämöt ovat paljo haitallisemmat kuin pienet arvostelijat. — Melkein yhtä vaikea on muuttaa suurelle näyttämölle, jos enemmän aikaa on näytellyt pienellä. Kaikkien teatterein pitäisi oleman niin yhdenkokoiset kuin mahdollista."

Kaikkiaan annettiin Savonlinnassa 11 näytäntöä. Ohjelmistosta lisäämme vain, että Tuokon suomentama K. Tóthin 1-näytöksinen laulunäytelmä Mustalainen, A. Lundahl Petinä, oli uusi ja herätti yleistä mieltymystä sekä että viimeksi, 23/10 ja 25/10 näyteltiin Preciosa. Tästä Vilho kirjoittaa: "Köörit käy hyvin; rva Emilie Korhonen säestää ja hyvästi; [nti] Savolainen Viarda. Olen korottanut istumapaikkain hinnan 50 ja seisomapaikkojen 25 pennillä, syystä että savonlinnalaiset jo aikoja sitte rupesivat säästämään itseään Preciosaan".[46]

Savonlinnasta oli seurueen muuttaminen Hämeenlinnaan. Se oli näyttelijöille hyvin vastenmielistä, sillä heidän mielestään oli yleisö siellä kuivakiskoisempi kuin missään muualla. Mieluummin olisi lähdetty Tampereelle; mutta kun tietenkin teatterisali jo oli vuokrattu, ei Vilhon muistutukset muuttaneet asiaa. Aika olikin jo erota Savonlinnasta, jos mieli päästä vesitse Lappeenrantaan. Vilho vuokrasi siis 100:sta markasta laivan, joka sitte kun kaupunkilaiset edellisenä iltana olivat pitäneet seurueelle rattoisat läksijäiset Shatalovan ravintolassa, 27/10 vei teatterijoukon kaikkineen päivineen Saimaan vesien etelärantaan. Siten säästyi sekä aikaa että rahaa. — Ilmisaattaaksemme mitä kaikkia huolia kiertävän teatteriseurueen johtajalla saattoi olla, otettakoon Vilhon kirjeistä sekin tieto, että Lundahlin herrasväki Savonlinnassa oli saanut perillisen, jota pidettiin liian hentona liittymään matkaan. Perhe tahtoi sen vuoksi jäädä jälkeen, vaikka talven läheisyyskin pelotti. Samassa mainittakoon toinenkin seikka, joka vielä oli salaisuus, mutta josta Bergbom sai tiedon seurueen tultua Hämeenlinnaan. Nti Hilda Heerman oli Savonlinnassa tehnyt tuttavuutta insinööri R. Munsterhjelmin kanssa ja siitä oli seurauksena kihlaus ja avioliitto, joka vei teatterilta lupaavan näyttelijättären alun. Tämänlaisia ryöstöjä täytyi teatterin vastaisuudessa monesti kärsiä, mutta ei ole tiettynä, että ne huolet, joita tämmöiset tapahtumat olivat omansa tuottamaan teatterin johtajalle, olisivat vähääkään painaneet neitokaisten mieliä.

Teatterin alkutointa Hämeenlinnassa häiritsi Lundahlien ja nti Heermanin viipyminen Savonlinnassa. Mutta ylipäätään oli menestys parempi kuin oli osattu odottaa ja arvattavasti sentähden oltiin siellä lähes kaksi kuukautta. Kumminkin Vilho tekee seuraavan huomautuksen, kun Marianne toisella kerralla sai vähä väkeä: "Kaupungin 'noblessi' halveksii meitä, eivätkä suomalaiset ole tarpeeksi varakkaita nähdäkseen samaa näytelmää useammin. Ei Hämeenlinnan ympäristöönkään ole luottamista. Kuinka toisin onkaan Itä-Suomessa!" — Näytäntöjä annettiin 19, joista ensimäinen 1/11 ja viimeinen 18/12. Ohjelmisto oli pääasiassa sama kuin Kuopiossa, paitse seuraavia uusia kappaleita, jotka vähitellen Vilhon johtaessa olivat valmistuneet: Bayardin 1-näytöksinen huvinäytelmä Haapaniemen hanhenpoika ja Halmin samanlaatuinen Toinen tai toinen naimaan (molemmat 26/11). Z. Topeliuksen tekemä, Suonion suomentama 1-näytöksinen näytelmä Anna Skrifvars (alkunimi "Brita Skrifvars", 28/11); sekä Törmäsen ("Vieno") kääntämä, Mélesvillen kirjoittama 2-näytöksinen laulunäytelmä Kultaristi (16/12). Tavaksi oli näet otettu ensin esittää uusia näytelmiä maaseutukaupungeissa, jotta näyttelijät olisivat varmempia esiintyessään pääkaupungissa, jossa tietysti vaatimukset olivat suuremmat. — Ohjelmiston vanhemmista kappaleista tuo soma Ensi lempi ei pystynyt yleisöön; "näytelmä on muuten", Vilho sanoo, "liian psykoloogisesti hieno nuorille näyttelijöille". Ei Mustalaisestakaan pidetty niinkuin Savonlinnassa; sitä vastoin Ainoa hetki [jonka tekijä rva Th. Hahnsson oli teatterin toimeliaimpia ystäviä Hämeenlinnassa] miellytti enemmän kuin Gringoire. Kihlaus oli täälläkin hyvä, niinkuin aina; ja Yhdistysjuhla oli kovasti mieleen, n.s. ymmärtäväistenkin — kumminkaan ei näytteleminen sujunut tasaisesti. Anna Skrifvars, Z. Topeliuksen luonnekuvaus Pohjanmaan ruotsalaisesta kansasta, jonka nimirooli oli uskottu rva Aspegrenille, ei näy ensi kerralla herättäneen suurempaa huomiota.[47]

Tämä Hämeenlinnassa olo on muita merkillisempi sentähden, että silloin seurueeseen liittyi myöhemmin niin kuuluisaksi tullut näyttelijättäremme Ida Aalberg. Annamme tässä taiteilijattarelta itseltään ja muilta[48] saamiamme tietoja hänen kotioloistaan ja kuinka hän ohjautui uralle, jota varten lempeä luonto oli varustanut hänet mitä runsaimmilla lahjoilla. Nti Aalberg on syntynyt 3/12 1858 ja kasvanut Janakkalan Leppäkoskella.[49] Kodin pääkieli oli suomi, mutta ruotsiakin osattiin, ja ruotsinkielinen oli tietysti se yksityisopetus, jota Ida (ensin käytyään 3 vuotta koulua Helsingissä) sai läheisyydessä asuvilta nti Mickwitziltä ja rva Selma Qvistiltä. Ensimäisen hämärän aavistuksen teatterista sai kasvava tyttö äitinsä maitokamarissa, jonka seiniin tämä oli liisteröinyt ruotsinkielisiä sanomia. Niissä hän näki teatteriohjelmia henkilöluetteloineen, joissa muun muassa mainittiin hra ja rva Raa kuninkaana ja kuningattarena. Se herätti tytön mielessä outoja unelmia. Tapahtui sitte Suomalaisen teatterin perustaminen ja toukokuulla 1873 se ensi kerran tuli Hämeenlinnaan. Ida taivutti silloin äitinsä tulemaan hänen kanssaan kaupunkiin katsomaan tuota ihmettä ja he näkivät yhdessä ensimäisen näytännön, jossa Viuluniekka esitettiin. Ymmärrettävästi tyttäressä kytevä halu teatteriin tästä kiihtyi, mutta vanhemmat olivat taipumattomia, sillä varsinkin äidillä oli heränneissä yleinen käsitys teatterista, että se oli turmeluksen portti ja pesä, ja hän rukoili Jumalaa varjelemaan tytärtään joutumasta sinne. Seuraavana vuonna kun Ida Aalberg oli täyttänyt 15 vuotta, toimeenpantiin paikkakunnalla seuranäytäntö Helsingin suomalaisen alkeisopiston ja kansakoulun kirjaston hyväksi. Puuhaajat olivat parhaasta päästä ylioppilaita, joilla oli tapana viettää joululomansa Janakkalassa, ja ne pyysivät nti Aalbergia avustamaan. Näyteltävä oli Yökausi Lahdella, Kassan avain ja Silmänkääntäjä ja piian rooli kummassakin jälkimäisessä kappaleessa tarjottiin tulevalle "tragédiennelle".[50] Tietysti hän suostui, mutta odottamaton pyynti aiheutti semmoisen mielenliikutuksen, että hän ei saanut unta koko ensi yönä. Näytteleminen luonnistui hyvin ja sen jälkeen hän vielä samana vuonna esiintyi kahdessa seuranäytännössä, teatteriunelmien kiihtymistään kiihtyessä. Viimeinen näitä näytäntöjä sattui tuskin viikkoa ennen kuin teatteri uudestaan alkoi antaa näytäntöjä Hämeenlinnassa, ja se veti häntä puoleensa semmoisella voimalla, että hän voimatta malttaa mieltänsä rohkeasti ratkaisi kysymyksen elämäntiestään. Eräänä päivänä vanhempien ollessa poissa kotoa hän itkien sanoi hyvästi hämmästyneille pikku veljilleen ja lähti omin luvin Hämeenlinnaan. Siellä hän meni Vilhon luokse ja tarjoutui teatteriin. Vilho neuvoi häntä käymään Helsingissä tohtori Bergbomilla ja sinne hän kohta matkustikin kotinsa ohitse. Tohtori ja nti Bergbom vastaanottivat hänet ystävällisesti, ja kun edellinen oli antanut hänen lukea ja lausua ääneen, hänet hyväksyttiin otettavaksi teatteriin. Helsingistä hän jälleen palasi Hämeenlinnaan jäädäkseen sinne seurueen jäsenenä. Luonnollistahan on, että pikku karkulainen Bergbom-sisaruksilta salasi, kuinka hän oli kodistaan eronnut sekä että hänellä ei ollut omia varoja. Niin oli todellakin laita. Kodista hän ei voinut pyytää eikä odottaa mitään, sillä siellä häntä pidettiin ijäksi menneenä ja vasta vuosien päästä hän uskalsi sinne palata. Näin ollen hän pienellä palkallaan kenenkään tietämättä kärsi suurta puutetta, ei ainoastaan ensi aikoina kotimaassa, vaan ensimäisellä ulkomaanmatkallaankin. Ei hän myöskään ennen tätä matkaa saanut muuta opetusta kuin mitä yhteisissä harjotuksissa ja kokeneempien esimerkistä liikeni; palava halu ja tarve oppia pysyi vain muuttumatta. Porissa hän sattumalta tutustui erääseen merikapteenin tyttäreen, joka opetti hänelle saksaa, ja niin hän valmistui ensimäiselle opintomatkalleen.

Hämeenlinnasta puheosasto matkusti Turkuun, jossa se vietti joulunsa ja oli näyttelevä lauluosaston rinnalla.

* * * * *

Kummassakin edellisessä luvussa olemme vuodenvaihteella hetkeksi keskeyttäneet näytäntöjen loppumattoman jonon puhuaksemme muustakin, ja nytkin on aihetta tehdä samoin. Koska ulkomaalaisen arvostelu oloistamme on mieltäkiinnittävä ja valaiseva, mikäli se näet nojaa puolueettomaan ja ymmärtävään asiantuntemukseen, katsomme olevan syytä ottaa tähän pääkohdat eräästä kirjeestä Tukholman Nya Dagligt Allehanda lehdessä, jossa Helsingin teatterioloja käsitellään.

"Se innostus, joka Suomessa on kohdistunut teatteriin, on yksi monista nuoren kansan kevättunteitten ilmaisuista. — Vaikka suomalaisen pääkaupungin yleisö ylipäätään — luonnollisesti fennomaaneja lukuunottamatta — pitää Helsingin ruotsalaista teatteria kansallisasiana, ovat kuitenkin kaikki harrastukset näyttämöllä kotiuduttaa suomalais-ruotsalaista murretta osottautuneet turhiksi, ja nyt on luovuttu kaikista teatterikoulu-kokeiluista y.m. Lahjakkaille ruotsalaisille näyttelijöille tämä teatteri suo edullisemman kehityskoulun kuin heillä kotimaassa on tarjona. Syystä voi epäillä olisiko mikään ruotsalainen näyttämö voinut antaa Fritiof Raalle korkeamman kutsumuksen kuin sen, jonka hän täytti Suomessa, ja varmaa on ettei yksikään samanaikuinen taiteilija Ruotsissa ole saanut semmoista kiitollisuuden osotetta kuin se muistopatsas, joka Helsingin hautausmaalla näyttää paikan, missä elämän myrskyissä haaksirikkoon joutunut taiteilija on löytänyt sataman." — "Oopperanäyttämökin on muodostumaisillaan Helsingin ruotsalaisessa teatterissa. Noita-ampuja, jonka lähinnä ennen olin nähnyt Milanon La Scala teatterissa, annettiin mielestäni paremmin Suomessa. Tämä ei merkitse niin paljo kuin kuulostaa, mutta ei aivan vähääkään. Mitä italialaisilla oli enemmän tekniikkaa ja totuntataitoa, puuttui heiltä henkeä ja kunnioitusta tehtävää kohtaan." Synnyltään suomalainen nti Liljeroos, joka on harjottanut lauluopinnolta Tukholmassa "voitti ehdottomasti yleisön myötätuntoisuuden teeskentelemättömyydellään ja sydämmellisyydellään", ja semmoisen tunnelman vallitessa ei kielletä sitä anteeksiantoa, jota vasta-alkaja aina vaatii.

"Sata vuotta on kulunut siitä kun Kustaa III oopperan avulla kotiudutti ruotsinkielen näyttämöllä, jonka oli rakentanut kotimaisille runottarille. Samanlaatuinen ajatus on herättänyt nykyaikaiset harrastukset suomalaisen oopperan aikaansaamiseksi Suomessa. Tällä ei tarkoiteta Helsingin ruotsalaisen teatterin lauluosastoa, josta on puhuttu, vaan suomalaista teatteria, joka laulaa oopperaa suomenkielellä."