"Te olette eläneet kovin surullisia päiviä Dunckerin kuoleman tähden. Me voimme tuskin pitää asiaa totena, ja sentähden kaipauksemme on muuttunut enemmän kummastukseksi kuin todelliseksi suruksi. Minä, joka melkein joka hetki olen ollut pakotettu ajattelemaan kuolemaani, olisin sanonut sitä mielettömäksi, joka olisi luullut Dunckerin elämän loppuvan ennen kun minun. Terveyteni on jonkun aikaa taas ollut jotenkin hyvä, ja kummallista kyllä Dunckerin kuolemansanoma on ollut minulle hyvin suureksi lohdutukseksi, sillä nyt tunnen itseni kymmenen kertaa terveemmäksi kuin ennen."

Alkuaan oli kiertomatka ollut niin suunniteltuna, että seurue Kuopiosta lähtisi Ouluun, mutta jo Savonlinnasta Vilho esitti epäilyksiä tätä vastaan. Toiselta puolen tulisi matka kovin kalliiksi ja toiselta puolen oli ohjelmistoon karttunut liian vähän uutta, jota oululaiset eivät ennen tunteneet. Sitte päätettiinkin että teatterin oli pysyminen etelämpänä, lähinnä noudattaen kutsumusta tulla Jyväskylään, jossa ei koskaan ennen oltu teatteria nähty. Sinne siis matkustettiin Kuopiosta ja ensimäinen näytäntö (Työväen elämästä, Suorin tie paras ja Kihlaus) seurahuoneen pienessä salongissa oli 1/10. Yleisö oli erinomaisen tyytyväinen ja innostunut; olihan kaikki sille uutta! Mitä tämä merkitsi, näkee siitä, että kun Kuopiossa 23 näytäntöä 7 viikon aikana antoi keskimäärin 369 mk illalta, tuotti pienemmässä Jyväskylässä 16 näytäntöä 4 viikossa 411 mk illalta. Paitse pienempiä kappaleita näyteltiin Sirkka, Oma Toivoni ja Kavaluus ja rakkaus, kukin kaksi kertaa, sekä Jeppe Niilonpoika ja Sven Dyringin koti, kumpikin yhden kerran.

Eräs silloinen alkeisopistolainen[89] kertoo siitä innostuksesta, jonka teatteri herätti hänessä ja monessa muussa, jotka sinä syksynä Jyväskylässä ensi kerran näkivät varsinaisia näyttämöllisiä esityksiä: "Minusta tuntuu vieläkin, että ne olivat juhlanäytäntöjä, joka ainoa. Muistan kuinka vähistä varoista huolimatta 'täytyi' päästä niihin, ainakin joka 'premiääriin'. Ja eiköpähän ne näytännöt, niin pienessä kaupungissa ja siihen aikaan, olleet premiäärejä joka ainoa. Muistan myöskin, kuinka sitä ponnisteli läksyjen lukemisessa, että vain saisi aikaa päästä teatteriin." Sama kertoja luettelee muististaan kappaleet, jotka silloin näyteltiin ja näyttelijät, jotka hän silloin näki ensi kerran esiintyvän. Muiden muassa näyttää Ida Aalberg jo silloin suuresti ihastuttaneen nuoria katsojia näytelmässä Onhan pappa sen sallinut. "Mikä sulous! Minäkö yksin silloin huokailin hänen ikkunansa takana! Minäkö yksin ostin hänen pienen valokuvansa!" — Paitse kertojaa sai Jyväskylässä silloin pysyviä vaikutuksia näyttämötaiteesta seminaarin oppilas, nykyinen etevä laulaja Abraham Ojanperä, joka oli mukana avustamassa kun Sven Dyringin koti esitettiin, niinikään rva Minna Canth, joka tähän aikaan vain kirjoitteli pikku kertoelmia, mutta jonkun vuoden päästä oli ilmaiseva oikean neronsa näytelmänsepittäjänä, ja vihdoin postivirkamies Robert Kiljander, joka vastedes oli antava pirteitä huvinäytelmiä Suomalaiselle teatterille.

Viimeinen näytäntö Jyväskylässä oli 1/11, ja seuraavana iltana pitivät kaupunkilaiset seurueelle pienet läksijäispidot, jossa sitä kiitettiin käynnistä ja pyydettiin tulemaan vastakin. Sen jälkeen tapahtui lähtö. Aikomus oli ollut matkustaa suoraan Hämeenlinnaan; mutta kun ratsutilallinen Severus Konkola oli pyytänyt seuruetta tulemaan Jämsään ja luvannut vapaan matkan, päätettiin noudattaa kutsua. Tietysti oli joukossa semmoisia, joista ei tämä ollut oikein comme il faut, mutta Vilhosta oli, niinkuin todella olikin, varsin hauska koe kerran pysähtyä varakkaaseen maalaiskuntaan, oikein kansan keskeen. Jämsässä annettiin uudessa, vielä puutteellisesti varustetussa kansakoulun juhlasalissa neljä näytäntöä (5/11-12/11), joiden ohjelmat oli kokoonpantu pikku kappaleista (suurin oli Yhdistysjuhla, kotimaisia: Kihlaus ja Sotavanhuksen joulu, erikoisnumeroita: Sailor-boy ja Poika comique tanssit, joista edellinen oli annettu Jyväskylässäkin). Tulot tekivät yhteensä 1,043 mk. 75 p., siis noin 260 mk illalta. — Konkolan kustannuksella oli suurin osa puvustoa lähetetty Lahteen ja hän olisi höyrylaivallaan vapaasti vienyt sinne koko seurueenkin, mutta kun suora tie Hämeenlinnaan oli huokeampi kuin Lahden kautta ja rekikeli oli hyvä, matkustettiin kyydillä uuteen olopaikkaan.

* * * * *

Saatettuamme puheosastoa näin kauvas on katsottava, kuinka lauluosaston kävi Helsingissä. Emilien kirjeistä nti Elfvingille näkyy, ettei luottamus tulevaisuuteen ollut kehuttava.

"Jotenkin raskasta on näin kesän helteessä" — kirje on päivätty 6/8 — "lakkaamatta puuhata, mutta raskain on kumminkin se ajatus, että kenties koko tämä työ on turha ja että kaikki on romahtava maahan kuin lastulinna". Kovin häntä vaivasi tuo alituinen kilpajuoksu, johon Ruotsalaisen teatterin oopperahanke pakottamalla pakotti. "Surkeaa on että meidän pienillä apulähteillä täytyy ylläpitää kahta oopperaa, kun yleisö on niin pieni kuin se on." Muun muassa kerrottiin erään ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäsenen lähteneen hakemaan toista primadonnaa rva Engdahlin lisäksi. Nti Elfving oli suositellut kahta nuorta neitiä (Malmström ja Conradi) Suomalaiseen oopperaan.[90] Emilie lupaa ottaa heidät turviinsa. "Erittäin hauskaa on että heidän vanhempansa tahtovat uskoa tyttärensä Suomalaiselle teatterille. Kyllä koetan pitää huolta heistä; ikävä vain että aikani on niin vähissä, etten ennätä niin paljo kuin soisin. Me teemme kyllä mitä mahdollista on, että henki ja elämänsävy teatterissa pysyisi hyvänä, ja minusta sen jäsenet ovatkin — ainakin kaikkein useimmat — perin siivoja." — — "Se täytyy sinun kumminkin sanoa nuorille daameille, että heidän tulee alistua noudattamaan sääntöjä, jotka koskevat kaikkia köörilaulajia; muutoin syntyy pelkkiä poikkeuksia. Ruotsalainen teatteri houkuttelee tavan takaa meikäläisiä sinne, heidän köörinsä ei ole riittävän suuri ja on erittäin mukava ottaa meiltä semmoisia, joita jo olemme opettaneet ja harjottaneet. Emme sentähden mielellämme näkisi, että ne, jotka meille tulevat, pitäisivät Suomalaista teatteria jonkunlaisena valmistavana kouluna Ruotsalaiselle." — Kirjeissä puhutaan Ericssonistakin, joka vietti kesänsä parannuksilla Naantalin kylpylaitoksessa. Hänet otettaisiin edelleen oopperan palvelukseen, jos hänen äänensä on tullut entiselleen, sillä Navrátilia väsytti laulaa kolme kertaa viikossa ja aikomus oli syyskuun alussa näytellä useamminkin. "Meidän täytyy jännittää voimiamme tänä vuonna, jos tahdomme että oopperalla on tulevaisuutta." — Tositeossa ei Ericsson enää palannut.

Alakuloisuutta, jolla syyskausi alkoi, enensi tietysti suuressa määrässä Dunckerin kuolema. Niinkuin jo tiedämme näyteltiin syyskuun ensi viikolla, Ida Basilierin täällä ollessa, tavallista useammin — Helsingissä oli silloin näyttelyn ja sen ohella toimeenpantujen kokousten tähden paljo matkustavaisia; mutta sen jälkeen "sesonki" ei enää tahtonut muodostua loistokkaaksi. Niin etevä laulajatar kuin Signe Hebbe olikin, ei hän tuottanut onnea näyttämöllemme.

Nti Hebben vierailu alkoi 11/9, jolloin hän esiintyi Margaretana Faustissa. Kuuluisaa taiteilijatarta tervehdittiin vilkkaasti ja havaittiin hänen esityksensä varsinkin traagillisissa kohtauksissa mestarilliseksi. Sama näytäntö uudistettiin 13/9 ja, kun Lucia oli annettu välissä, kolmaskin kerta 17/9. Mutta tämä näytäntö kääntyi onnettomaksi. Kiljander, joka ennen oli laulanut Valentinin osan, oli lähtenyt Tukholmaan, ja Bergbom uskalsi antaa roolin Lindströmille. Tämä näyttäytyi kuitenkin liian kokemattomaksi siihen ja koska, tavallisuuden mukaan, onnettomuus ei tule yksinään, niin sattui nytkin toinen ikävä erehdys toisensa perästä — osallisten mielipahaksi, pahansuopien iloksi ja johtajan tuskaksi. Ainoastaan Signe Hebbe ja Navrátil pitivät puoliaan; mutta pääasia oli että Faust, jota kahdeksan kuukauden aikana oli loistavasti näytelty 22 kertaa, nyt 23:tena kertana teki melkein haaksirikon. —

Näiden näytäntöjen jälkeen tunnustettiin laajemmassa arvostelussa (Mbl. 19/9) nti Hebbe suuriarvoiseksi taiteilijaksi. Sekä äänen käytäntöön että näyttelemiseen nähden oli hänen tekniikkansa erinomainen; kaikki vaikeudet oli voitettu, niin että esitys vaikutti teeskentelemättömän luonnolliselta. Alkupuolella hän ei (niinkuin Ida Basilier oli tehnyt) pannut painoa Margaretan naiviseen viattomuuteen ja kainoon neitseellisyyteen, vaan kuvasi hänet intohimoiseksi, jopa keimailevaksikin. Oikeampi ja sattuvampi oli hänen esityksensä myöhemmin, niin esim. katedraalikohtaus oli aivan sydäntäkouristava. Kaikissa tapauksissa laulajattaren vierailu oli luettava Suomalaiselle näyttämölle kunniaksi ja sen jäsenille oli kieltämättä hyödyllistä tutustua niin kehittyneeseen taiteeseen kuin hänen.