Tämän jälkeen alkoi uusi sarja näytäntöjä, joissa Hugenotit esitettiin seitsemän kertaa (kun luetaan mukaan näytännöt joulukuulta ja 3 myöhempää huhtikuulta, nousee koko luku 15:een). Ensimäinen näitä näytäntöjä oli 30/1 ja viimeinen 19/2. Ooppera kokosi hyviä huoneita, sanotaan 6/2, ja esitys näyttäytyi yhä tasaisemmaksi ja oli totta puhuen meidän oloihimme nähden mallikelpoinen. Yleisö puolestaan ei väsynyt palkitsemaan esiintyjiä vilkkailla suosionosotuksilla ja kukkakimpuilla. — Tavattomampi kunnioituksenosotus rva Achtéta kohtaan tapahtui 9/2, kun lähetystö Suomalaisen oopperan ystävien puolesta professori Th. Reinin johtamana kävi taiteilijattaren luona pyytämässä saada muistoksi hänen unohtumattomista ansioistaan isänmaallisen taidelaitoksen hyväksi maalauttaa hänen muotokuvansa säilytettäväksi Arkadian lämpiössä. Tehtävä uskottiin F. Ahlstedtille, jonka kädestä silloin syntyi se taiteilijattaren kuva, joka esittää hänet Valentinena Hugenoteissa ja nykyään nähdään Kansallisteatterissa.

Kahtena viimeisenä iltana huone oli kukkuroillaan; taiteilijapari Achté oli näet aikeessa lähteä laulajais-kiertomatkalle ja näytännöillä oli hyvästijätön merkitys. Varsinkin 19/2 nousi suosionmyrsky suuren suureksi. Paitse kukkia sai Valentinen innostuttava esittäjä vastaanottaa kaksi laakeriseppelettä, ja kun ooppera oli päättynyt, eivät suosionhuudot olleet loppuakaan. Tuskin tarvitsee sanoa, että sitte kun rva Achté ja muut taiteilijat oli useita kertoja vaadittu esille, tuli Bergbomin ja Hrimalynkin vuoro.

Mutta merkillisempänä kuin yleisön ylistyshuudot, joihin laulajatar jo oli tottunut, on pidettävä se kunnianosotus, joka tämän näytännön jälkeen tuli Emmy Achtén osaksi J. V. Snellmanin puolelta. Snellman, joka 1871 oli lähettänyt tervehdyksen Bergbomille ja kehottanut häntä luopumaan esteettisistä harrastuksistaan, oli tietysti suurella mielenkiinnolla seurannut tämän tarmokasta yritystä perustaa kansallinen näyttämö, ja huolimatta siitä että hänen neuvonsa oli hyljätty hän vilpittömästi iloitsi teatterin voitoista. Eikä 70 vuoden paino estänyt häntä itseäänkään silloin tällöin käymästä Arkadiassa, hän kun vanhastaan oli suuri laulun ja soitannon ystävä. Mitä hän silloin mietiskeli Suomalaisesta teatterista ja erittäin rva Achtésta, sen hän nyt otti julkilausuakseen kirjoituksessa, joka nimettömänäkin kohta herätti huomiota tavallisista arvosteluista eroavan vakavan sävynsä kautta. Koska katsomme tätä Snellmanin lausuntoa arvokkaimmaksi ja kauneimmaksi kunnianosotukseksi, mikä rva Achtén ja oopperan osaksi on tullut, otamme sen tähän kokonaisuudessaan:

Rouva Emmy Achté.

Tämän suomalaisen taiteen historiassa unohtumattoman nimen sijasta saattaisi otsakkeena kirjoittaa: Suomalainen ooppera. Sillä toisen mainitseminen sisältää mielikuvan toisestakin.

Emme unohda että monet voimat ovat myötävaikuttaneet Suomalaisen näyttämön syntyyn ja maamme näyttämöllisissä aikakirjoissa loistavaan uraan. Ensiksikin, hyvän näyttämön ensimäinen ehto, harras ja taitava johtaja, jota kaikissa maissa on melkein vaikeampi tavata kuin eteviä taiteilijoita. Toiseksi innokkaita ja alttiita suosijoita — välttämättömyys etenkin semmoiselle laulunäyttämölle, jota valtio ei kannata. Ja kolmanneksi ne monet hyvät taiteelliset kyvyt, jotka rva Achtén ohella ovat mahdolliseksi tehneet esittää sarjan oopperoita, parhaita mitä aikamme tarjoaa. Varsinkaan emme unohda Suomalaisen oopperan erinomaista onnea, että se on voinut asettaa nti Basilierin rva Achtén rinnalle. Syystä on pidettävä sangen epävarmana, milloin näyttämömme voi taikka onko se enää koskaan voiva näyttää semmoista taiteilijaparia.

Mutta korkeampi vakava ooppera on meidän oloissamme laulunäyttämön pohja ja perustus. Ja jokaisella semmoisella näyttämöllä täytyy olla primadonna, joka kykenee herättämään yleisön täyden mielenkiinnon. Sillä harvat ovat ne oopperat, joissa ensi soprano ei ole sävelteoksen keskipisteenä. Ja jollei rva Achtéta olisi ollut, olisi joka koe esittää näitä oopperoita jäänyt ainoastaan kokeeksi, jota vastoin nyt ihastuneet kuulijat yhä uudestaan ovat palanneet vielä kerran kuullakseen monta kertaa ennen kuultuja säveleitä. Tämä ei ole niin ymmärrettävä, ettei musiikilla eikä muilla lauluosilla olisi ollut suuri osansa tässä vetovoimassa. Mutta itsekseen ne eivät voi ylläpitää mielenkiintoa, jollei naisellinen pääosa ole tyydyttävästi edustettu. Sentähden näkee niin usein, että draamallinen laulajatar yksin on perustuksena muuten keskinkertaisenkin näyttämön onneen.

Rva Achtésta sanotaan, että hänellä on yhtä suuret lahjat maalaustaiteeseen kuin soitantoon ja että hänellä varhaisimmassa nuoruudessaan oli valittavana toinen tai toinen näistä kutsumuksista. Mutta olosuhteet asettivat niiden väliin laulun näyttämöllisenä taiteena ja tämä ratkaisi vaalin soitannon eduksi, joskin muodossa, jota rikaslahjainen nainen tuskin koskaan oli edes aavistanut elämänsä tehtäväksi. Ja oikein hän valitsi, mikäli sitä voidaan menestyksestä arvostella. Sillä naisellisella maalauksella on, niinkuin pitkä kokemus on näyttänyt, ainoastaan ahdas piiri avoinna, ja siinä jää korkeinkin alemmas korkeinta tässä taiteessa. Ja etevällä pianonsoittajalla on kyllä kunniansa, mutta ei siinäkään naisellinen kyky saavuta korkeinta. Tavallisesti häneltä puuttuu ei ainoastaan fyysillistä voimaa, vaan myöskin se puhtaasti objektiivinen innostus sävelteoksen kauneuteen, joka tuottaa suoritukselle oikean värityksen ja tenhon. Konserttilaulu on sitä vastoin naiselle monta vertaa kiitollisempi ala, sillä hänellä on silloin esitettävänä mitä varta vasten on luotu hänen ääntänsä ja tunnettaan varten. Mutta naiselle soveliain taide on kuitenkin näyttämöllinen. Siinä hän esiintyy täydellisesti omassa roolissaan, naisen roolissa elämässä — jopa primadonnana siinä osassa tätä roolia, joka on naisellisen olemuksen a ja o, vaihdellen hänen elämänsä iankaikkista teemaa, rakkautta, sen suruja ja iloja. Saattaisi vain ihmetellä että suuria näyttelijättäriä on niin harvassa. Tähän vaikuttanee epäilemättä se, että nainen kuitenkin mieluummin täyttää vaatimattomammankin paikan todellisessa elämässä kuin hetkisenkään näyttelee roolia olla sitä korkeampana, mieluummin elää lemmen elämää kuin maalailee sen kuvaa. Kun puhutaan rva Achtésta, ei ole tarpeen etsiä esimerkkiä siitä että onneksi molemmat voivat yhtyä. Mutta näyttämö tyydyttää toisenkin puolen naisen luonnollista kaipuuta. Näyttämöllä hän ihastuttaa ei ainoastaan taiteellisuudellaan, vaan myöskin persoonallaan, kauneudellaan, sulollaan, jotka siellä saavat mahdollisen korkeimman ylistyksen. Tämänkin täytyy vaikuttaa siihen, että näyttämö on naisen varsinainen taiteilijaura.

Tietoperäisesti selitettäköön, että näyttelijättären taide on korkeampi kuin laulajattaren. Sillä edellinen elvyttää jaloimpia luomia mitä runoilija on miettinyt ja runoillut. Mutta soitannolla on tenhovoima, joka vastustamattomasti ihastuttaa suurtakin yleisöä, ja sentähden draamallinen laulajatar kuitenkin on se, joka saa osakseen suurimmat kunnianosotukset — sekä kultasateen, joka ei koskaan putoa näyttelijättären tielle. Mutta surullista kyllä tulee kai kultasateesta puhuminen oopperan yhteydessä Suomessa aina tuntumaan ivalta. Sitä suurempi oikeus on etevällä näyttämöllisellä taiteilijalla meillä olla puhtaan innostuneen kiitollisuuden esine. Ja jos joku on ansainnut tätä kiitollisuutta, on se rva Emmy Achté.

Luonto antoi hänelle suuria lahjoja. Jalopiirteiset kasvot, kauniin katseen, komean, notkean vartalon. Mutta nämä ulkonaiset lahjat tulevat oikein huomattaviksi vasta kun ne nähdään hänen korkealahjaisen henkensä elähyttäminä. Silloin hänen olentonsa erinäisinä hetkinä on hurmaavan ihana. Se on mahdikkaan älyn, innostuksen ihanuus, joka silloin loistaa muodon läpi, joka myöntyvästi antautuu sen heijastimeksi. Se joka esim. on nähnyt hänet siinä Hugenottien kohtauksessa, missä hän polvillaan vastaanottaa Marcelin siunauksen, ei koskaan unohda tätä ihanteellisen kaunista kuvaa. Tavan takaa saattaa hänen esiintymisestään eri rooleissa kuulla sanottavan: "Niin kaunis hän ei koskaan ennen ole ollut." Se todistaa vain että hänessä ulkonaisen olennon kauneus tulee hänen sisästään, joka taas puolestaan todistaa hänen suurta henkistä lahjakkaisuuttaan. Jouduttuamme tähän kohtaan, osottakaamme ihailumme — suoruudellamme. Laulajattaren kasvojeneleet ovat erinomaisen vaihtelevia. Joskus tapahtuu, että hän käyttää tätä näyttelijättären arvokasta lahjaa liiallisesti. Liikunnoissaankin hän silloin tällöin menee sulouden rajan yli. Täkäläisissä teatteriarvosteluissa on tapana joka toisella rivillä käyttää oppisanaa "plastiikka". Se kuuluu joltakin. Kenties on tällä sopimattomasti esitetyllä plastillisen esiintymisen vaatimuksella onnistuttu kuolettaa toinen tai toinen koittava innostus, joka on pyytänyt vapaata tilaa ensiksi esiintyäkseen ilmaisussa, joka on taiteellisen rajoituksen arvoinen. Me vältämme tätä ikävää sanaa ja uskallamme vain muistuttaa peilistä. Se on varmaan antava parhaimman opetuksen. Sillä hän on niitä taiteilijaluonteita, jotka luovat sääntöjä ja joilta kritiikki oppii kaiken sen mitä se tietää taiteesta.