"Kyllä käsky väliaikaisista valtiopäivistä täällä on herättänyt yleistä, suurta huolta ja surua. Onhan jo kauvan eräs venäläisistä ja suomalaisista kokoonpantu komitea tehnyt työtä saadakseen meidän asevelvollisuuslakimme suurempaan sopusointuun venäläisen asevelvollisuuslain kanssa, mutta asiaa on venytetty ja koetettu lykätä niin pitkälle kuin mahdollista. Nyt kuuluu venäläinen sotaministeri selittäneen, että hänen kätensä ovat aivan sidotut, sillä mitä hän ehdottaakin, niin vastataan että se ei voi tapahtua, 'syystä kun se loukkaa sitä taikka sitä pykälää suomalaisessa asevelvollisuuslaissa', ja sen tähden tuli määräys väliaikaisista valtiopäivistä, niin että esitys on tuleva selväksi ja valmiiksi hyväksyttäväksi tulevilla lainmukaisilla valtiopäivillä. Hyvin alakuloisia ovat täällä kaikki, mutta toivotaan kuitenkin parasta. Jumala varjelkoon rakasta isänmaaparkaamme!"
Olemme ottaneet tähän tämän pienen kirovuosien esisoiton, vaikka tässä kertomuksessamme ei ole tilaa valtiollisten tapahtumain ääriviivoillekaan. Kumminkin oli se ajanjakso, jonka kynnykselle oli saavuttu, muodostuva niin mullistavaksi ja niin tuskalliseksi, ettei ainoakaan kansalainen eikä ainoakaan kansallinen yritys ollut siitä kärsimättä. Totta on että työ harvoin seisahtui, varsinkin missä päämäärä oli selvä ja työntekijät, niinkuin Bergbom-sisarukset, vain jatkoivat elämäntehtäväänsä; mutta elämä oli tästä lähtien synkän pilven varjostamaa.
Teatterin toimi alkoi 28/8 Murtovarkaudella. Ensimäinen uusinto, Zalamean tuomari, tuli 11/9 ja ensimäinen ohjelmistolle uusi näytelmä, Jalmari Finnen suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä Perhoiskuume (La papillonne), yhdessä näyttämömme ensi ajoilta tunnetun Gringoiren kanssa 21/9. Sardoun kappale oli hupainen, jollei muutakaan; pääosat olivat Weckmanilla ja rva Suoniolla. Gringoirena esiintyi Lindfors, jolle luonne sentään oli vieras; todellisempi oli Leino Ludvig XI:nä. Toinen ensi-ilta oli 2/10, jolloin annettiin unkarilainen kansannäytelmä, Jalmari Finnen kääntämä Ferencz Csepreghyn Punainen laukku, ja olivat sen jännittävä juoni, laulut ja tanssit omansa viehättämään katsojia. Päähenkilönä, iloisena, naivina kylätuomarin vaimona, Sohvina, esiintyi miellyttävällä virkeydellä Olga Leino; Rautio oli kylätuomari, Suonio husaari j.n.e. Kappale näyteltiin Helsingissä 10 kertaa. Lokakuun alkupuolella tehtiin kiertomatkakin, jolla 1/10-9/10 annettiin yhdeksän näytäntöä Viipurissa, Tampereella ja Porissa: Gringoire, Perhoiskuume, Saituri ja Jeppe Niilonpoika.
Eräässä kirjeessä syyskuulta, jossa Bergbom lähellä Poria asuville neideille Birkman ilmottaa teatterin tulon heidän kaupunkiinsa, tapaamme yhden kohdan, joka ilmaisee hänen kantansa muutamassa päivän kysymyksessä: "Olette kokonaan väärin käsittäneet minut, jos luulette minun olevan naisasian vastustajan. Päinvastoin näen tässä liikkeessä yhden mitä ilahduttavimpia ilmaisuja vuosisatamme kauniimmasta harrastuksesta, sidottujen ihmiskerrosten vapauttamisesta. Tässä suhteessa seuraan naisyhdistyksen pyrintöjä lämpimällä myötätunnolla. Sitä vastoin minä kylmästi ja iroonisesti katselen niitä naisliikkeen puolia, jossa aikakautemme varjopuoli, sen tasottamishurjuus ('nivelleringsraseri') niin räikeästi esiintyy. Että naiset esim. hankkivat itselleen korkeampaa sivistystä, tervehdin minä ilahduttavana tosiasiana, mutta se että naiset suorittavat ylioppilastutkinnon ei liikuta minua vähääkään. Olen nähnyt niin paljon tyhmiä miespuolisia ylioppilaita, etten minä laisinkaan ymmärrä miksi minä iloitsisin siitä ajatuksesta, että heidän joukkonsa kasvaa jollakin sadalla naisylioppilaalla."
Lokakuun loppupuolella 19/10 tuli edellisiä merkillisempi uutuus, Irene Mendelinin suomentama H. Sudermannin murhenäytelmä Johannes, josta teatteri sai oikean kassakappaleen. Suuriaiheinen draama, jossa loistavasti kuvataan semmoista turmeltunutta aikaa, missä kuultiin uuden ajan siipien suhinaa, tuntui erikoisesti sopivan ilmestymisajalleen ja avaavan sillekin tulevaisuuden näköaloja. Tämä tunto — joka tositeossa enemmän johtui aiheesta kuin runollisesta käsittelystä, sillä näytelmään on teatteritehoja liiaksi sälytetty — selittää osaksi kappaleen vaikutuksen. Toiseksi sitä selittää komea näyttämöllepano ja esitys, joka jälkimäinen ei sentään ollut runoilijan luomaa syvempi. Johanneksena esiytyi Halme (myöhemmin myöskin Salo); Katri Rautio oli Salome, Axel Ahlberg Herodes, Leino Vitellius, Lindfors luontehikas fariseus, nti Tyyne Finne Mirjam, muita mainitsematta. Yhteisnäytteleminen oli vilkasta, huolella harjotettua. Näytelmä meni syksyllä 14 ja kevätpuolella 8, siis kaikkiaan 22 kertaa.
Johanneksen menestys tuotti näyttelijöille helpotusta työssä. Ainoa uutuus, joka sen jälkeen ilmaantui ennen vuoden loppua, oli Hemmo Kallion laatima kansannäytelmä eli "kuvaelmasarja" Seitsemän veljestä, se on Aleksis Kiven samannimisen romaanin muodostelma näyttämöä varten. Pyytämättä painaa näytelmään itsenäistä kirjallista leimaa Kallio on mahdollisimman uskollisesti seurannut alkuteosta ja, vaikka siitä luonnollisesti paljo on ollut jätettävä, on hän toiselta puolen saanut siksi paljon alkuperäistä runoutta säilyneeksi, että Seitsemän veljestä näyttämölläkin on saavuttanut runsaasti suosiota. Ensi-ilta oli 26/11, ja kappale meni, vauhdikkaasti näyteltynä, yhtä mittaa 6 kertaa täysille huoneille, tullakseen myöhemminkin usein uudestaan esille.
Pietarista saapuneen kehotuksen johdosta osa seuruetta antoi siellä 9/12-12/12 kolme näytäntöä: Elämä on unelma, Punainen laukku sekä Saituri ja Mustalainen. — Bergbom oli mukana johtamassa retkeä; mutta hän ei palannut toisten kanssa kotia vaan matkusti taas kolmeksi viikoksi Saksaan. Berliniin saavuttuansa hän kirjekortissa sisarelleen sanoo tuloja Pietarissa hyviksi, vaikka toiselta puolen menot olivat "suorastaan kauheat". "Emme milloinkaan", hän lisää, "ole näytelleet niin huonossa teatterissa. Elämä on unelma tuli sen kautta melkein parodiaksi. Mutta siistiä siellä oli, jota ei aina voi sanoa Pietarin saleista."
Bergbomin matkasta on tuskin mitään tietoja. Muutamiksi päiviksi hän jäi Berliniin nähdäkseen Rostandin näytelmän Cyrano de Bergerac; mutta senjälkeen hän luultavasti matkusti Lahmannin parantolaan. Jo ennenkin hän oli kirjeissään puhunut Cyranosta ja ilmaissut aikeensa olevan ottaa se näyteltäväksi, mutta syystä tai toisesta siitä ei sen enempää tullut.
Koko tammikuu elettiin vielä vanhalla hyvällä: Seitsemän veljestä, Talvinen tarina, Punainen laukku, Regina ja Johannes; ohjelmistolle uutta tuli vasta 1/2 nimittäin Ibsenin Brand. Kun Kasimir Leino oli taitavasti suomentanut pitkän, runomittaisen, filosoofissymbolistisen draaman, ei Bergbom epäillyt toimittaa sitä näyttämölle, miten arveluttava yritys monessa kohden olikin. Näyttämölaitoksiin ja dekorationeihin nähden noudatettiin Tukholmasta saatuja Grabowin luonnoksia, joita muuallakin pohjoismaissa oli käytetty, ja muuten runoilijan itsensä Bergbomille antamia viittauksia, joista painavin oli, ettei hän suinkaan ollut tarkottanut mitään "unikuvaa", vaan että siis toiminta oli kantava todellisuuden leimaa. Pahin oli että päähenkilöä varten ei ollut täysin sopivaa esittäjää, sillä jo yksistään ikänsä puolesta 47-vuotias Benjamin Leino ei enää vastannut Brandin nuorekasta intoilijahahmoa. Hänestä sanotaankin että hän parhaiten onnistui voimakohdissa, mutta ei ollut yhtä luonteva siinä, missä esitys olisi vaatinut pehmeämpää tunteenväreilyä. Sitä vastoin Katri Rautiossa oli korkeita vaatimuksia tyydyttävä Agneksen esittäjä, ja varsinkin jouluilta-kohtauksessa hän kohosi illusionia herättävään taiteellisuuteen. Tunnustusta saivat myöskin Ahlberg voutina ja nti Hertzberg Gerdinä. Yleensä on sanottava, että Ibsenin mahtava draama kyllä useissa kohdin kävi katsojalle selvemmäksi, vaikka sentään esitys täydellisempänäkään tuskin olisi voinut poistaa kysymystä, eikö Brand sittenkin ole enemmän luettava, yksinäisyydessä harkittava runoteos kuin näyteltävä? Että yleisömme osasi antaa arvoa tällekin teatterimme yritykselle, todistaa se että näytelmä kokosi viisi huonetta.
Tasan kuukautta myöhemmin, 1/3, tuli kaksoispremiääri: Nimettömän (E. Nervanderin) sepittämä 1-näytöksinen näytelmä Pikku poikani ja Juhani Sjöströmin 2-näytöksinen karjalaisten kansanelämän kuvaus Salmin tyttö. Edellinen, jossa Oskari Salo ja Katri Rautio esiintyivät, herätti etupäässä huomiota valtiollisen tendenssinsä tähden; jälkimäinen taasen todellisuudesta otettujen piirteiden runsauden sekä E. Sivorin musiikin kautta, joka niinikään (paitse yhtä hymnintapaista kuorolaulua) nojasi karjalaisiin kansansävelmiin. Ohjelma pysyi 5 iltaa näyttämöllä. —