Tänä tilivuonna olivat tulot näytännöistä jälleen paljon pienemmät kuin edellisenä, jota paitse ei mitään apua kannattajilta peritty. Siitä johtui että tappio nousi 13,265:50 markkaan, ja voitiin siis ylijäämänä enää merkitä ainoastaan 4,167:62 mk. Siinä kokouksessa, syyskaudella, jolloin tilinpäätös esitettiin, valittiin johtokunnan jäseniksi entiset, nimittäin: Kaarlo Bergbom, A. Almberg, E. Aspelin, O. E. Tudeer ja B. F. Godenhjelm, sekä varajäseniksi nti Emilie Bergbom ja E. N. Setälä. — Kannattajayhdistyksen neuvoskunnan jäseniksi valittiin rvt M. Eneberg, A. Stenroth ja H. Lilius, hrat P. Jamalainen, A. Renqvist, O. Törnqvist ja Edvin Castrén, sekä varajäseniksi rva H. Snellman ja hra Matti Äyräpää.

Näytäntöjä annettiin 171 ja niissä: 25 kertaa Tukkijoella; 12 Lahjotusmailla; 10 Egmont, Niinkuin lehdet tuulessa, Antigone; 9 Elinan surma; 8 Charleyn täti, Viola; 7 Lea, Uunin takana, Juhannustulet; 6 Kullervo, Syteen taikka saveen, Sota valosta; 5 Saimaan rannalla, Luulosairas; 4 Gioconda, Koeopettaja; 3 Papin perhe, Saaristossa, Juhana herttuan hovissa, Sabinitarten ryöstö, Rouva Suorasuu, Jeppe Niilonpoika, Porvari aatelismiehenä; 2 Ahab Israelin kuningas, Anna Skrifvars, Mestari Garp, Kristitty, Telefonissa, Talonpojan ritarillisuus, Lapsi, Saituri, Hiiri, Tusina tyttöjä; 1 Murtovarkaus, Roinilan talossa, Kihlaus, Lumikki, Canzio, Kustaa Vaasa, Mustalainen, Taistelujen väliajalla, Laululintunen, Taikahuilu, Yhdistysjuhla, Sattumia.

Näistä 47 kappaleesta oli kotimaisia 19 ja uusia 18 (kotim. 7).

XXX.

Kolmaskymmenes näytäntökausi, 1901-02.

Olemme tulleet siihen näytäntökauteen, jolloin Suomalaisen teatterin oli suotu astua omaan uuteen taloonsa ja josta alkaen sitä nimitetään Suomen Kansallisteatteriksi. Nimenmuutos ei tapahtunut minkään virallisen julistuksen kautta, vaan niin sanoaksemme itsestään. Vaikka jo aikoja sitten oli tunnustettu, että tämä teatteri ansaitsi "kansallisteatterin" nimen, ja vaikka maaseuduilla kiertävien pienempien teatteriseurueitten perustaminen näytti tarjoavan riittävää aihetta merkitä pääkaupungissa toimivaa, vanhinta kansallista näyttämöä erityisellä nimityksellä, oli jostakin salaperäisestä vaistosta oltu sitä käyttämättä niin kauvan kuin teatterin täytyi tyytyä siihen kurjaan puuhökkeliin, joksi Arkadia vuosien vieriessä oli rappeutunut. Mutta niin pian kuin näyttämömme oli muuttanut uuteen asuntoonsa, oli uusi nimikin kaikkien suussa. Näyttää siis teatteriinkin soveltuvan sananlasku: Kyllä kylä nimen panee, kun mies talon tekee.

Kuinka talo tehtiin, siitä on nyt kerrottava.

Niinkuin tiedetään, Arkadiateatteri oli 1885 melkoisilla kustannuksilla korjattu, mutta puurakennusten tapaan se kymmenkunnan vuoden päästä jälleen näyttäytyi kovin ränstyneeksi. Varsinkin talvisaikaan se huonosti suojasi pakkasta ja tuulta vastaan. Sentähden on luonnollista että uudestaan alotettiin miettiä teatteritalon rakentamista, ja ensimäinen toimi, johon ryhdyttiin, oli koettaa saada tontti sitä varten. Siinä tarkotuksessa Arkadiayhtiö 1895 kääntyi kaupunginvaltuuston puoleen anomuksella, että tämä määräisi paikan uutta suomalaista teatterirakennusta varten pääkaupungissa, sekä ehdotti puolestaan, että siksi myönnettäisiin tarpeellinen ala joko Kasarmin- taikka Kolmikulmaista toria taikka Rautatientorin laidasta (pohjoispuolelta). Tämä oli liian rohkeasti ajateltu, varsinkin kun oli kyseessä laitos, jolle, niinkuin sittemmin hyvin tuli ilmi, vallanpitäjät eivät mitenkään olisi tahtoneet suoda sijaa keskikaupungilla. Rahatoimikamari, jonka lausunto asiasta valmistui maaliskuulla 1896, olikin sitä mieltä, ettei noita paikkoja voitaisi luovuttaa, ja ehdotti sen sijaan että yhtiölle tarjottaisiin vaihtoehtoisesti joko Arkadian tontti taikka tontit 8 ja 10 Ratakadun varrella, jota seutua silloin vielä pidettiin aivan syrjäisenä. Jälkimäiseen vaihtopuoleen Rahatoimikamarin silloinen puheenjohtaja valtioneuvos G. M. von Christierson vastalauseen muodossa vielä teki sen lisäyksen, että yhtiölle annettaisiin täysi määräämisvalta mainittuihin tontteihin, niin että se tarpeen tullen voisi ne myydäkin ja käyttää saamansa hinnan mahdollisesti sopivamman tontin lunastamiseen. Valtuusto ei kuitenkaan tähän myöntynyt, ja kun ei kumpaakaan paikkaa katsottu soveliaaksi, raukesi koko ehdotus. Sen jälkeen ajateltiin erinäisiä muita paikkoja, muun muassa sitä tonttia, jossa nyt ovat Tieteellisten Seurojen talo ja Brobergin yhteiskoulu, kahta tonttia Yrjön- ja Uudenmaankatujen kulmassa Kolmikulmaisen torin varrella sekä sitä paikkaa Katajanokalla, missä nyt on Norrménin talo; mutta eri syistä oli niistäkin luovuttava, mikä oli liian ahdas, mikä liian kallis taikka muuten epämukava. Nykyään, sitte kun teatterirakennus valmiina seisoo kauniilla, vapaalla paikallaan, saattaa väittää, että onni oli että mainitut aikaisemmat tuumat raukesivat tyhjiin. Mutta samalla on huomioonotettava, että lopullinen paikka vasta myöhemmin oli saatavissa sekä että uutta Töölön kaupunginosaa silloin tuskin oli ajateltu eikä ainakaan suunniteltu.

Näin tultiin vuoteen 1897, ja siitä oikeastaan alkaa Kansallisteatterin rakennushistoria. Itsestään ymmärrettävää on, että rakennussuunnitelmien välttämättömästi täytyi, niin sanoaksemme, heilua ilmassa niin kauvan kuin paikka oli määräämättä; toista oli kun tonttiasia tuli ratkaistuksi, silloin yritys pääsi vauhtiinsa. Se tontti, jolle teatteri sittemmin kohosi, muodosti keskiosan n.s. Villensaunan-aluetta, joka pohjoispuolella rajottui Kaisaniemen puistoon, etelässä Rautatientoriin, idässä Mikonkatuun ja lännessä valtionrautatien alueeseen. Alue (joka kaupungin virallisissa asiakirjoissa on merkitty: kortteli N:o 39 Apina) oli samoin kuin nykyinen Rautatientorikin aina 1840-luvun keskivaiheille enimmäkseen veden alla, ja ainoastaan pienemmät tontit Mikonkadun varrella olivat kuivaa maata. Todistuksena mainittakoon, että teatterirakennuksen perustamistöitä tehdessä lähellä sitä paikkaa, missä nyt on pääsisäänkäytävä Suomalaisen säästöpankin talon teatterinpuoleiseen rakennukseen, noin 2 metrin syvältä tavattiin venelaiturin ja pienen veneen jäännöksiä. Myöhemmin, 1850-luvulla, rakennettiin puheenaolevalle alueelle asunto- ja tallirakennuksia kasakoita varten, jotka rakennukset sittemmin tulivat toiminimi Sinebrychoffin haltuun ja joista Kaisaniemen puolella olevat uudistettiin ravintolana ja hotellina käytettäviksi. Semmoisina ne vielä lienevät useimpien keski-ikäisten helsinkiläisten muistossa. Ravintolarakennuksen itäisessä osassa oli n.s. "pianohuone", joka 1870-luvulla oli niiden amatöörilaulajain tavallinen kokouspaikka, jotka Suomalaisen oopperan loistopäivinä muodostivat sen etevän kuoron ydinjoukon. Saman kymmenluvun loppupuolella sekä 80- ja 90-luvuilla, jolloin Z. Topelius asui Koivuniemellä, runoilija kaupunkimatkoillaan säännöllisesti majaili pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Niinikään asui siellä mielellään Elias Lönnrot, kun hän — kuitenkin hyvin harvoin — tuli Sammatista Helsinkiin. Paitse näitä rakennuksia oli vielä olemassa eräs toisia pitempi, matala rakennus, jonka pääty ulottui lähelle Rautatientoria. Se muutettiin 1860-luvun alussa kylpylaitokseksi, joka tuotti alueelle sen nimen, ja jossa aikoinaan koko maassa tunnettu saksalainen vesilääkäri Evert varsinkin kesäaikoina vastaanotti ja hoiti sekä helsinkiläisiä että milloin mistäkin kauvempaa tulleita potilaita.

Vielä 1890-luvun keskivaiheilla oli alue mainitun omistajan hallussa, mutta oli se silloin tarjottu valtiolle lunastettavaksi, syystä kun oli julkisesti ehdotettu, että siihen rakennettaisiin kansallismuseo, jolle kauvemminkin kuin teatterille oli haettu sopivaa paikkaa. Senaatin päätös oli kuitenkin kielteinen, sillä perustamiskustannusten peljättiin nousevan kovin kalliiksi entisellä merenlahden pohjalla. Kun se tuli tunnetuksi, möi toiminimi Sinebrychoff koko alueen hra Julius Tallbergille, joka älykkäänä, tarmokkaana liikemiehenä ymmärsi sen suuren arvon ja suunnitteli sen käyttämistä erinäisiä rakennuksia varten. Tämä tapahtui 1896 v:n lopussa, ja sai siitä ennen muita tietää Rakennusylihallituksen silloinen päällikkö, vapaaherra Seb. Gripenberg, joka jo 1885 oli tehnyt piirustukset uutta suomalaista teatteritaloa varten ja joka senkin jälkeen oli kansallisen näyttämön uskollisena ystävänä innokkaasti harrastanut arvokkaan kodin hankkimista tälle laitokselle. Hänen päähänsä pälkähti, ettei sopivampaa paikkaa teatterirakennukselle ollut ajateltavissa kuin se alue, joka ehkä nyt oli saatavana, ja hän kysyi hra Tallbergilta, suostuisiko hän luovuttamaan juuri ostamansa alueen teatteritontiksi. Vastaus oli myöntävä sillä ehdolla, että lopullinen sopimus tehtäisiin jo tammikuulla 1897. Gripenberg esitti silloin asian muille teatterin ystäville, ja kun aika oli lyhyt, päätettiin viipymättä perustaa osakeyhtiö Villensaunan tonttien ostamista varten. Hrt F. K. Nybom, Birger Pentzin ja K. A. Wegelius ottivat kehottaakseen kansalaisia merkitsemään osakkeita, ja pian olikin 120,000 markan osakepääoma merkitty. Kun sittemmin senaatti 26/2 oli vahvistanut säännöt, piti "Osakeyhtiö Kaisaniemi" 8/3 perustavan kokouksensa, jossa johtokunnan jäseniksi valittiin vapaaherra Gripenberg (puheenjohtaja), S. Aejmelaeus ja K. A. Brander (Paloheimo). Johtokunta valtuutettiin ostamaan puheenaolevat tontit hra Tallbergin määräämästä hinnasta, 390,000 markkaa, ja se tapahtuikin kohta, joten rakennussuunnitelmat vihdoin saivat sen välttämättömän pohjan, jolla niiden toteuttaminen oli mahdollinen. Mutta jo sitä ennen oli tieto osakepääoman merkitsemisestä innostanut teatterin ystäviä ryhtymään toisiinkin valmistuspuuhiin. Ne näet kokoontuivat 21/2 Kämpin hotelliin neuvottelemaan, miten rakennusasiaa oli edelleen ajettava, ja kokous päätti asettaa toimikunnan sitä valmistamaan, ja tulivat sen jäseniksi: K. Bergbom, E. Aspelin, Seb. Gripenberg, B. Leino, I. Wilskman ja O. Törnqvist (Tarjanne). Toimikunta puolestaan ei vitkastellut, vaan oli sillä neljättä viikkoa myöhemmin (17/3) lausunto valmiina. Alussa oltiin asiaa harrastavissa piireissä hyvin erimielisiä siitä, kuinka suuri teatteri oli oleva. Toiset, joilla oli enemmän nuoruuden innostusta kuin kokemusta, vaativat että rakennus tehtäisiin niin tilavaksi, että siinä olisi 2,000 sijaa, toiset, jotka olivat olleet kantamassa niitä huolia, joita Suomalaisen teatterin ylläpitäminen menneinä raskaina vuosina oli aiheuttanut, arvelivat, että paljo pienempikin, ehkä 800-sijainen huone riittäisi. Toimikunta asettui näiden äärimmäisyyksien välimaille, joskin lähemmälle alempaa määrää, ja ehdotti, että teatterissa olisi oleva sijaa noin 1,000 hengelle, pääasiallisesti jaettuina permannolle ja toiselle parvelle, koska epäilemättä pitkinä aikoina juuri nämä kahdenlaiset sijat tulisivat olemaan suomalaiselle yleisölle otollisimmat. Muutoin ehdotettiin, että portaat ja käytävät tehtäisiin leveiksi ja mukaviksi sekä näyttämö samoin kuin katsomo ja ylipäätään koko rakennus nykyajan vaatimuksien ja kokemusten mukaiseksi. Toimikunnan ehdotukset hyväksyttiin niinkuin valmiista rakennuksesta näkyy.