Tänä samana keväänä kokoontuivat maan säädyt lakimääräisille valtiopäiville ja sisäänjätettiin eri säädyissä anomusesityksiä, että hallitus tehokkaasti avustaisi harrastuksia, joiden päämääränä oli hankkia uusi, ajanmukainen talo Suomalaiselle teatterille, ja saavuttikin tämänsuuntainen anomusesitys säätyjen kannatuksen. Tietenkin tämä vaikutti rohkaisevasti teatterin ystäviin.

Osakeyhtiö Kaisaniemi oli sillä välin, saatuansa osaa teatterirakennuksen ohjelmasta, alkanut miettiä miten sen ostama alue oli jaettava, niin että teatteri saisi mahdollisimman arvokkaan aseman sekä että muu osa siitä voitaisiin edullisesti käyttää muihin tarkotuksiin. Ennen kun ryhdyttiin kysymystä lopullisesti ratkaisemaan, pyydettiin kuitenkin arkkitehti Törnqvistiä kesällä käymään Ruotsissa ja Saksassa tutkimassa semmoisia teattereita, jotka laajuuden sekä ulko- ja sisäpuolisen tekotavan ja laitosten puolesta saattoivat meille esikuvaksi kelvata. Törnqvist suoritti tehtävän huokeasta matkarahasta ja esitti jo syksyllä matkansa tuloksena luonnospiirustukset teatterirakennusta varten, ja ne saavuttivat pääasiassa täkäläisten asiantuntijain hyväksymisen.

Kun näin kauvas oli päästy, katsottiin ajan tulleen perustaa yhtiö itse rakennusyritystä varten. Kutsumuksen merkitä osakkeita sellaiseen yhtiöön allekirjoittivat A. Almberg (Jalava), K. Bergbom, K. A. Brander (Paloheimo), Kaarlo Castrén, O. Donner, Eero Erkko, Jaakko Forsman, Seb. Gripenberg, K. G. Göös, A. V. Helander, A. Lilius (Listo), V. Löfgren (Lounasmaa), Otto Savander (Sarvi) ja Otto Stenroth, ja menestyi asia niin, että ehdotus säännöiksi voitiin kevättalvella 1898 jättää senaattiin, jossa ne vahvistettiin 29/4. Kun koko osakepääoma, 200,000 markkaa, oli täyteen merkitty ja 1/4 siitä suoritettu, "Suomalaisen Teatteritalon Osakeyhtiö" piti perustavan kokouksensa 29/7 ja valitsi johtokunnan jäseniksi Seb. Gripenbergin (puheenjohtaja), Kaarlo Castrénin ja A. V. Helanderin sekä varamiehiksi E. Erkon, A. Liliuksen ja O. Savanderin. Sitä paitse valittiin 6 henkeä, jotka yhdessä johtokunnan jäsenten ja niiden varamiesten kanssa muodostaisivat n.s. piirustusvaliokunnan ja semmoisena sai asiakseen hankkia ja hyväksyä lopulliset piirustukset. —

Tämä valiokunta päätti, että aluksi oli Törnqvistin luonnospiirustuksista hankittava ulkomaalaisen asiantuntijan lausunto, jonka nojalla ne voitaisiin yksin neuvoin teatterin johtajan ja kokeneimpien näyttelijäin kanssa tarpeen mukaan muuttaa ja täydentää, ja että sen jälkeen fasaadipiirustusten saamista varten kilpailu suomalaisten arkkitehtien kesken oli toimeenpantava. Professori Schroeter Pietarissa, joka oli rakentanut useita teattereja, tarkastikin, valiokunnan pyynnöstä, Törnqvistin ehdotuksen ja antoi siitä pääasiassa hyväksyvän lausunnon. Kun ehdotus sen jälkeen mainitulla tavalla oli täydennetty, asetettiin se perustukseksi fasaadikilpailulle, joka julistettiin lokakuulla 1898. Määräajan päättyessä 29/1 1899 oli palkintolautakunnalle, jonka jäseninä olivat E. Aspelin, E. Järnefelt, Seb. Gripenberg, M. Schjerfbeck ja J. Stenbäck, tullut 14 ehdotusta. Näistä palkittiin neljä,[49] mutta kumminkaan ei katsottu mahdolliseksi ottaa ainoatakaan käytettäväksi. Silloin kehotettiin Törnqvistiä koettamaan luoda fasaadi, joka paremmin olisi sekä palkintolautakunnan että piirustusvaliokunnan mieleen, ja hänen onnistuikin aikaansaada ehdotus, joka yleensä tyydytti vaatimuksia ja toiveita. Tämä kaikki vei runsaasti aikaa, niin että piirustukset vasta 1899:n lopussa olivat valmiit viranomaisten tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Ensimäisestä oikeusasteesta, Rakennusylihallituksesta, suoriuduttiinkin helposti, sillä fasaadit hyväksyttiin siellä 19/1 1900; mutta sitten alkoivat vastukset — niinkuin aina milloin kaupungin viranomaisilla oli jotain tekemistä rakennusasian kanssa. Maistraatti nimittäin 3/2 kieltäytyi mitään hyväksymästä saamatta nähdäkseen erikoispiirustuksia. Kun nämä oli hankittu, maistraatti uudelleen käsitteli asiaa, teki useita muistutuksia ja lähetti piirustukset kuvernöörille myötäseuraavassa lausunnossa vastustaen niiden hyväksymistä. Kuvernööri toimitti sentään piirustukset senaattiin, joka ne lopullisesti hyväksyi sillä ehdolla, että rakennustyön johtajain tuli noudattaa viranomaisten vastedes antamia, valkeavaaran ehkäisemistä ja yleisön turvaamista tarkottavia määräyksiä.

Jo sitä ennen olivat työt rakennuksella alkaneet. Tammikuun viimeisenä päivänä 1900 oli näet ruvettu purkamaan vanhaa kylpylaitosrakennusta. Koko rakennuspuuhan ylijohtajana ja rahastonhoitajana toimi johtokunnan puheenjohtaja, ylitirehtööri vapaaherra Seb. Gripenberg, korkeimpana teknillisenä johtajana arkkitehti Onni Törnqvist (Tarjanne), jonka myöskin tuli tehdä kaikki tarpeen vaatimat piirustukset ja laskelmat, sekä työnjohtajana rakennuspaikalla rakennusmestari Nestor L. Eskola. — Ennen kun käymme kertomaan itse työn menosta, on kuitenkin mainittava mitä vastuksia ilmestyi vaikeuttamaan tonttikysymyksen lopullista ratkaisua. Esityksen selventämiseksi on tämän ohella nähtävänä Villensaunan alueen pohjapiirustus.

O.Y. Kaisaniemen hra Julius Tallbergilta ostama alue käsitti ainoastaan tontit n:ris 6, 8 ja 10, jota vastoin kaksi jälellä olevaa, toisten henkilöitten omistamaa, alueen koillisosan muodostavaa tonttia, edelleen jäi siitä erilleen. Teatterirakennuksen tuleva asema lunastetulla alueella oli alusta alkaen jotenkin selvä. Katsottiin luonnolliseksi, että se seisoisi vastapäätä torin eteläpuolella sijaitsevaa Ateneumia. Tästä johtui kuitenkin että rakennuksen pohja-ala tulisi ulottumaan tonttien n:ris 8 ja 10 rajaviivaan asti ja olisi jälkimäistä tonttia sentähden sen verran kavennettava, ettei sille mahdollisesti tulevaisuudessa pystytettävät rakennukset häiritsisi teatterirakennusta. Siinä mielessä päätettiin saman tontin itäpuolelta leikata 11 metriä leveä kaistale, joka joko yhdistettäisiin tonttiin n:o 8 taikka tulisi muodostamaan torilta puistoon vievän kadun ja siten tyydyttämään yleisesti tunnettua ja tunnustettua kulkutarvetta. Sen ohella oli vielä ajateltu, että tontti n:o 10 voitaisiin jakaa kahtia sekä että samoin pohjoinen osa tonttia n:o 8 erotettaisiin eri tontiksi, jollei teatteriyhtiö tahtoisi lunastaa koko tonttia.

Kaupungin viranomaiset ja jotkut niitä korkeammatkin mahtajat katselivat kumminkin karsain silmin koko alkuunpantua yritystä, joka ilmeisesti oli johtava siihen, että suomalainen teatterirakennus kohoaisi yhdellä kaupungin kauniimpia paikkoja ja päälle päätteeksi semmoisella, jossa se oli omansa ensi hetkestä vetämään jokaisen kaupunkiin saapuvan vieraan huomion puoleensa, ja siitä syystä mainitut tonttimuutokset kohtasivat odottamattomia esteitä ja veivät hämmästyttävän paljon aikaa. Houkuttelevin päämäärä vastustajille olisi tietenkin ollut saada kaikki menemään myttyyn, mutta vaikkei sitä enää voitu toivoakaan, niin olihan sentään mieluista ainakin hidastuttaa yritystä ja — tehdä kiusaa!

Kun asia tuli käsittelynalaiseksi kaupunginvaltuuston kokouksessa 29/3 1898, ehdotettiin aluksi sangen mukava tapa päästä hyväksymästä O.Y. Kaisaniemen suunnitelmaa. Päätettiin kysyä: oliko osakeyhtiö ja mistä hinnasta halukas kaupungille luovuttamaan ne Villensaunanalueen tontit, jotka sen hallussa olivat, sillä ehdolla että kaupunki sitoutuisi siellä maksuttomasti antamaan sijaa suomalaiselle teatterille? Tämän johdosta pidettiin yhtiökokous 13/4 ja tultiin siihen päätökseen, että yhtiö — syystä että teatterirakennus O.Y., jota kysymys lähinnä koski, ei vielä ollut perustavaa kokoustaan pitänyt ja rakennuksen suuruus ja muoto sentähden olivat lopullisesti määräämättä — ei voinut olla antamatta kieltävää vastausta. Tietysti oli päätöksen perustuksena sekin mainitsematta jäänyt syy, ettei luotettu viranomaisten asianharrastukseen, eikä siis tahdottu luovuttamalla tontteja, niin sanoaksemme, antautua heidän armoihinsa. Luonnollista ja varmaa on, että vastaus ei enentänyt vallanpitäjien suosiota rakennuspuuhaa kohtaan, sillä nyt riita tonttimuutoksista vasta alkoi, kestääkseen kaksi kokonaista vuotta.

Pitkällinen väittely ja kinastelu koski yksinkertaisesti seuraavaa: toiselta puolen tahtoivat tontti- ja rakennusyhtiöt mielensä mukaan määrätä teatterin aseman omistamallaan alueella ja myöskin heille edullisimmalla tavalla järjestää muun osan aluetta sekä kaupungilta saada raha-avustuksen, joka jossakin määrin vastaisi teatteria varten tarjottuja tontteja; toiselta puolen viranomaiset ensiksi (niinkuin jo tiedämme) eivät ollenkaan tahtoneet myöntää raha-avustusta, vaan ainoastaan enemmän tai vähemmän sopimattomia tontteja ja myöhemmin he tekivät raha-avustuksen riippuvaksi kaikenlaisista mahdollisista ja mahdottomista ehdoista. Vertaukseksi kannattanee muistuttaa, että Adlerbergin aikana, kun venäläinen teatteri rakennettiin, tälle ilmaiseksi luovutettiin kolme tonttia, jotka — yhteiseltä alaltaan noin 6,000 neliömetriä — ovat arvioitavat vähintäin 150,000 markkaan. — Tarpeetonta ja väsyttävää olisi yksityiskohdittain selostella kaikki eri ehdotukset ja sovittelut, jotka esitettiin ja hyljättiin, ennen kun lopullinen tulos valmistui; rajottukaamme seuraavaan pääasialliseen.

Vaikka valtuusto ensin oli vastustanut Christiersonin esittämää ajatusta, että kaupunki niin menettelisi, että teatterirakennusta edistettäisiin rahamäärällä, joka vastaisi tarjottuja, tarkotukseen sopimattomia tontteja, tultiin kuitenkin monen mutkan päästä sille kannalle, että arveltiin kohtuulliseksi myöntää 100,000 markan avustus, mutta oli sen suorittaminen riippuva seuraavista ehdoista: 1) että 11 metriä leveä kaistale tontin n:o 8 läntistä rajaa pitkin luovutetaan kaupungille katua varten; 2) että yhtä leveä kaistale teatterirakennuksen itäpuolella, ulottuva torilta puistoon asti, on jätettävä avonaiseksi; ja 3) että teatterin taakse, puiston rajalle, ei saa asettaa 13 metriä korkeampaa rakennusta. Mitä nämä ehdot tiesivät, selviää kun ottaa huomioon että muilla puiston rajalla olevilla tonteilla saadaan rakentaa 23 metrin korkuisia rakennuksia sekä että O.Y. Kaisaniemi luovuttamalla kadun, joka oli muodostava kaupungin asujamille tarpeellisen kulkutien, myönsi kaupungille vastalahjan, jonka arvo tuskin on 50,000 markkaa alempi. Kun kaupungin aulius itse asiassa ei ollut suurempi kuin tästä näkyy, niin luulisi kaikkien yhtyneen päätökseen, mutta kaukana siitä. Keskustelussa eräs tunnettu kirjailija muun muassa lausui, että viranomaisilla ei saattanut olla suurempaa mielenkiintoa suomalaisen teatterin rakentamiseen maan pääkaupunkiin kuin arabialaisen synagogan aikaansaamiseen Sörnäsissä (!), ja päätöstä vastaan esittivät hrat Lille ja Broberg vastalauseen, yrittääkseen myöhemmin, joskin turhaan, valitustietä saada se kokonaan kumotuksi.