Viimeisenä tonttirettelöiden jaksona on vielä merkittävä se vastustus, jonka synnytti teatteriyhtiön vaatimaton pyynti saada ulotuttaa rakennuksen etupuoli 5,5 metriä ulos torille. Pidettiin näet sopivampana että kulmatorneihin sijoitetut 2:sen parven portaat johtaisivat torille eikä kapeille sivukaduille, jota paitse semmoinen asema olisi edullisempi pääfasaadin vaikutukselle ja samalla myöskin avonainen tontinosa teatterin takana tulisi hiukan laajemmaksi. Kun suunnattoman suuri tori ei sen kautta mitenkään menettänyt luonnettaan, kun ei mikään kulkutie siitä kärsinyt ja kun vihdoin naapuritonttien puolelta asiaan oli suostuttu, luultiin ettei minkäänlaisia esteitä olisi olemassa. Mutta todellisuudessa muodostui tämäkin asia kovin pulmalliseksi, ja vasta runsaan ajan päästä saatiin myöntävä vastaus, johon sentään oli liitetty ehto, että naapuritonttien rakennukset eivät saisi olla 16,5 metriä korkeammat (s.o. puoli teatterin fasaadin korkeutta). Molemmat naapuritontit olivat silloin vielä O.Y. Kaisaniemen hallussa, ja myöntyi se kokouksessaan 19/3 1900 tähän käyttöoikeuden supistamiseen (rakennukset torin varrella saavat muutoin olla 23 metrin korkuisia). Valtuusto puolestaan vahvisti sitte 26/3 suostumuksensa, ja oli tonttikysymys siten lopultakin ratkaistu. Eikä se suinkaan tapahtunut liian varhain, sillä työt rakennusalalla olivat silloin jo kestäneet kaksi kuukautta ja olisivat olleet keskeytettävät, jos juttu olisi venynyt pitemmäksi. Vuotta ennen senaatti jo oli, puoltaen säätyjen anomusta, esittänyt, että Teatterirakennus O.Y:lle myönnettäisiin avustuksena 500,000 markkaa sekä lainana 300,000, josta olisi suoritettava 4 % vuotuismaksu — 3 % korkoa ja 1 % kuoletusta. Esitys hyväksyttiin korkeimmassa paikassa 1 p. heinäk. 1899, ja saman vuoden lopulla mainittu yhtiö osti O.Y. Kaisaniemeltä tontin n:o 8 220,000 markasta, joka hinta sentään myöhemmin alennettiin 200,000 markkaan.

Näin suoritettuamme yrityksen mutkallisen alkuhistorian voimme kertoa itse rakennustyöstä, johon, niinkuin ennen on mainittu, ryhdyttiin tammikuun viime päivänä 1900. Rakennuspaikka ei ollut suotuisimpia, sillä siinä oli pehmeitä maakerroksia keskimäärin noin 15 ja lähellä toria noin 17-18 metrin syvyyteen. Koko rakennus oli siis perustettava paaluille, jotka ylempien maakerrosten läpi lyötiin kovaan pohjaan asti, ja välttämätöntä oli, että paalujen päät, pysyäkseen mätänemättä, olivat 2 metriä maanpinnan, se on pohjaveden alla. Siitä johtui että koko rakennuksen alalle oli, ennen kun paalutus alkoi, kaivettava 2,5 metrin syvyinen kuoppa. Tämä esityö, jonka kautta 6,500 kuutiometriä maata nostettiin ja muutettiin entiseltä paikaltaan, oli 24/2 loppuun saatettu, ja oli siinä talvisen ajan tähden vain vähän tarvittu pumputa vettä. Kohta sen jälkeen ryhdyttiin paalutukseen, jossa käytettiin kahta höyrypaaluranaa eli "junttaa" ja kahta käsivoimalla liikkuvaa; pitemmät paalut olivat kaikki jatkettavat, koska ei yhden puun mitta riittänyt, ja paalujen koko luku oli noin 4,000. Minkälainen paalumetsä tässä on kyseessä, huomaa kun ajattelee, että (Kolhon liikemiehen P. Hyvärisen hankkimain) puiden yhteinen pituus on noin 60 kilometriä (se on Helsingin ja Porvoon välimatka) sekä että kova pohja, jolla paalut seisovat, on melkein niin syvällä kivijalan alemmasta reunasta kuin nelikerroksinen kivirakennus on korkea. Koko paalutustyö vei kolme kuukautta ja oli valmis 26/5. Sen jälkeen peitettiin paalujen päät, sitte kun ne oli asianmukaisesti tasotettu, betoonilla, joka noin 80 sentimetrin paksuisena muodostaa n.s. betoonikakun, joka kannattaa harmaakivistä perusmuuria.

Perusmuuria ja kivijalkaa rakennettaessa tapahtui 18 p. kesäk. 1900 (viime luvussa jo mainittu) teatteritalon peruskiven juhlallinen laskeminen. Kun näet laulu- ja soittojuhla oli avattu, kokoontui yleisö, alkajaislaulun ja -puheen virittämän tunnelman valtaamana, rakennuspaikalle, ja siinä puhujalavalle noustuaan — aamuauringon kirkkaassa valossa, sinisen taivaan alla, Kaisaniemen keväinen vihannuus taustana — suomalaisen näyttämön vanha, uskollinen ystävä Antti Jalava piti ylevämielisen juhlapuheen. Hän johti kuulijain mieleen kansallisen elämän monipuolisen nousun ja erittäin Suomalaisen teatterin synnyn ja kehityksen menneenä kolmena vuosikymmenenä, huomautti kansallisen näyttämön suuresta merkityksestä kansakunnan sivistyselämässä, varsinkin kansan kielen kohottajana, ja päätti seuraavin sanoin:

— — "nouskoon tälle paikalle se suomalainen runola,

"'Jossa Suomen suuret laulumiehet,
Väinämöisen vöihin vyötettyinä,
Näillä Suomen soivilla sanoilla
Sulokanteleita soittelevat!'

"Kotiutukoot siihen taiteen ja hyveen lempeät haltijat, jalostuttaen ihmisten sydämiä, jakaen heille virkistystä ja lohdutusta huolen hetkinä sekä herättäen heissä luottamusta tulevaisuuteen, jos se joskus alkaisi horjua! Nouskoon siinä Suomen kieli korkealle kaikumaan, ja asukoon siinä aina Suomen mieli!"

Sen jälkeen pantiin perusmuuriin, jotenkin sille kohdalle minkä yllä nyt on eteisen keskimäinen ovi, vaskinen lipas, jonka sisällä oli seuraavalla kirjoituksella varustettu hopealaatta:

"Ensimäistä yleistä suomalaista laulu- ja soittojuhlaa Suomen pääkaupungissa vietettäessä, tuhansien kansalaisten läsnäollessa, laskettiin Suomen Kansallisteatterin uuden kodin peruskivi 18 p. kesäkuuta vuonna 1900. Suomen näytelmätaiteen ystävät keräsivät pohjarahaston, Suomen valtio avusti suurella kannatuksella ja lainalla, pääkaupunki antoi apua alan hankkimiseen."

Lippaan muurasivat sitte perusmuuriin Seb. Gripenberg, Onni Törnqvist (Tarjanne), Katri Rautio, A. Almberg (Jalava) ja A. V. Helander, ja laski Gripenberg nostokoneen avulla mahtavan kivimöhkäleen kätkön päälle. Sen jälkeen juhlapuhuja toivotti yrityksen johtajalle, arkkitehdille, rakennusmestarille ja työväestölle onnea ja menestystä heidän tärkeässä tehtävässään ja ehdotti eläköönhuudon Suomalaiselle teatterille, johon kaikki läsnäolijat innostuneesti yhtyivät.

Katri Raution vielä lausuttua J. H. Erkon sepittämä juhlaruno, kuorot soiton säestämänä lauloivat Suomen laulun, jota kuullessaan yleisö seisoi paljain päin.