Juhlallisuuteen oli saapunut kaksi sähkösanomaa, jotka Jalava luki yleisön kuultavaksi:
(Nauheimista:) "Onnea työllenne. Kasvakoon taiteen hyväksi, isänmaan kunniaksi! Kaarlo ja Emilie Bergbom."
(Franzensbadista:) "Sairauden kautta estettynä personallisesti ottamasta osaa suureen isänmaalliseen juhlaan olen kuitenkin henkisesti sydämelläni luonanne. Eläköön usko tulevaisuuteen! Eläköön Suomi! Eläköön Suomen kansa! Ida Aalberg."
Näihin tervehdyksiin päätettiin kohta vastata ja samalla myöskin lähettää tervehdys rva Winterhjelmille, sitte kun kullekin vastaanottajalle erikseen oli kohotettu eläköönhuuto. Nämä Jalavan kirjoittamat sähkösanomat kuuluivat näin:
Kaarlo ja Emilie Bergbomille: "Suomalaisen teatterin luojalle ja johtajalle sekä hänen uskolliselle työtoverilleen lähettää uuden suomalaisen teatteritalon peruskiven laskemisessa läsnä ollut juhlayleisö, heille innokkaan eläköönhuudon kohotettuaan, sydämellisimmän ja kiitollisimman tervehdyksensä."
Ida Aalbergille: "Kohotettuansa raikkaan eläköönhuudon Suomen suurimmalle näyttelijättärelle uuden suomalaisen teatteritalon peruskiven laskemisessa läsnä ollut yleisö lähettää Teille lämpimän ja kiitollisen tervehdyksensä."
Hedvig Raa-Winterhjelmille. "Kiitollisessa muistossa pitäen ensimäisen ladunhiihtäjän suomenkieliselle näytelmätaiteelle uuden suomalaisen teatterihuoneen peruskiven laskemisessa läsnä ollut juhlayleisö lähettää Teille, kohotettuaan Teille innokkaan eläköönhuudon, kunnioittavan ystävällisen tervehdyksensä. Eläköön Lea!"
Vihdoin kuorot ja soittokunnat virittivät Mamme-laulun, johon päättyi tämä juhla, jonka vertaista sivistyshistoriamme ei monta tiedä.
Jos luemme peruskiven laskemisjuhlankin valmistuspuuhiin, niin sen jälkeen ei enään ollut mitään estämässä työn tarmokasta jatkamista. Ja totta tosiaan oli kuin älyn johtama ihmiskäden voima nyt olisi tahtonut näyttää mihin se pystyy, niin nopeasti uuteen teatteritaloon kohdistetut unelmat ja suunnitelmat alkoivat silmiemme edessä toteutua. Kesällä 1900 valmistuivat näyttämöä ympäröivät muurit ja varustettiin tilapäisellä katolla, jonka suojassa talvella kupoolin rautakannattimet asetettiin paikoilleen. Kesällä 1901 nousivat kaikki muut muurit sekä rakennettiin samalla graniittifasaadi toria kohti. Niin reippaasti edistyttiin, käyttämällä milloin mistäkin tuotuja aineksia. Fasaadin vaalea graniitti on Uudenkaupungin tienoilta, ja sen koristukset on veistetty Pielisjärven vuolukivestä. Rakennukseen ja varsinkin näyttämön sisustamiseen tarpeelliset lukuisat ja mutkikkaat rautarakenteet ja konelaitokset saatiin enimmäkseen saksalaisista erikoistehtaista, syystä että kotimaassa oli vähän sellaisia tarjona, ja sieltä tulleet monttöörit johtivat niiden paikoilleenpanoa. Sitä vastoin ovat lämpöjohto- ja ilmanvaihdoslaitokset kotimaisia, Högforsin tehtaan tekemiä; ja muutoinkin käytettiin mahdollisuuden mukaan kotimaisia voimia. Siten suoritti koristusmaalari S. Vuorio, arkkitehdin osotusten mukaan ja hänen kanssaan neuvotellen, katsomon, lämpiön y.m. maalaus- ja koristustyöt, niihin luettuina myöskin ensi rivin lämpiön kauniit akkunamaalaukset. Näistä viimemainituista on erittäin merkittävä, ettei niiden kustannukset menneet rakennusrahastosta, vaan ovat ne lahjotuksia: keskimäinen ylioppilaskunnan laulajilta ja toiset erinäisiltä hankkijatoiminimiltä; piirustukset akkunamaalauksia varten ovat arkkitehti Eliel Saarisen tekemiä, jonka nimen Suomen mainio suomalaistyylinen paviljonki Parisin näyttelyssä 1900 oli tehnyt tunnetuksi. Sisustamistöihin käytettiin myöskin naisten keräämät rahat (katso ylemp. s. 102), jotka m.m. maaseuduilta lähetettyjen lisien kautta olivat kasvaneet noin 40,000 markkaan (ja joita rouvat I. Aspelin, M. Donner, H. Gripenberg, I. Palmén ja E. Rönnholm sekä nti Aini Nevander olivat hoitaneet). Niillä hankittiin kaikki katsomon ja parvien istuimet (20,000), ensi parven lämpiön (8,000) ja näyttelijäin huoneiden y.m. kalustot, jotka osaksi ovat alkuperäisten kotimaisten piirustusten mukaan tehtyjä ja semmoisina somia näytteitä ajan jalostuneesta taideteollisuudesta, suuri punainen matto näyttämölle ja vielä muutakin pienempää. Mainittuihin ja muihin sisustustöihin, alkaen sisäpuolisesta rappauksesta, tietenkään ei päästy käsiksi ennen kun koko rakennus oli saatu vesikattoon, ja se tapahtui vasta syksyllä 1901, mutta sitte niitäkin kiirehdittiin semmoisella vauhdilla, että jo vuoden 1902 alussa voitiin ajatella avajaisten viettämistä kevätkauden lopussa, huhtikuussa.
Koko, meidän oloihin katsoen suurvaltainen rakennusyritys, jota pitkälliset ja kalliit perustustyöt olivat vaikeuttaneet, ja johon kuului melkoinen määrä mutkikkaita, meillä ennestään tuntemattomia erikoistehtäviä, oli siis suoritettu ainoastaan 26:ssa kuukaudessa. Että tämä ylipäätään kävi mahdolliseksi, riippui tietysti useista suotuisista asianhaaroista, mutta kaikissa tapauksissa tulee siitä kiitos ensi kädessä johdolle. Vapaaherra Seb. Gripenberg, jonka ansioksi, niinkuin edellisestä tiedämme, on luettava, että vihdoin tontti saatiin rakennusta varten, valvoi väsymättömästi suuren puuhan menoa milloin mitenkin toimien sen hyväksi, arkkitehti Törnqvist puolestaan osasi lannistumattomalla tarmolla sekä taiteellisella kekseliäisyydellä ja luomainnolla niin hoitaa tehtäväänsä, että lukemattomat työläät erikois- ja detaljipiirustukset aina olivat valmiit oikealla hetkellä, ja oli hänellä tässä kohden taitavia avustajia arkkitehdeissä Yrjö Sadenius (Sadeniemi) ja Vivi Lönn, ja niinikään rakennusmestari Eskola harvinaisella voimalla, huolella ja valppaudella toimi itse työmaalla. Sitä paitse on erityisesti huomioonotettava, että työ tapahtui aikana, jolloin työväen olot olivat rauhallisemmat kuin muutamia vuosia myöhemmin, niin ettei työlakkoja eikä muita levottomuuksia sattunut, jotka olisivat hidastuttaneet sitä taikka enentäneet kustannuksia. Päinvastoin kuultiin kerrottavan liikuttavia kaskuja siitä, kuinka yksityiset työmiehet mielellään olivat mukana rakentamassa uljasta kotoa suomalaiselle näyttämölle.