Todistuksena mainitsemme muutamia piirteitä niistä arvosteluista, joita lähinnä tarkotamme. — Kun Lindfors oli harjottanut joitakin kappaleita, niin arvostelija kiittää niitä parhaiksi näytteiksi ohjaajataiteesta mitä hän oli teatterissa nähnyt. Kun nti Lilli Högdahlia ylistetään hänen ensimäisistä rooleistaan, lisätään että hänen valitettavasti on mahdoton kehittyä niin huonon johdon alla. Valitus ettei oppilaille anneta mitään opetusta uudistuu alituisesti. He eivät muka saa mitään muuta opetusta kuin "sen minkä stateeraaminen ja muutamille jo aika suurienkin osien näytteleminen tuottavat". Teatterikoulu on paikalla perustettava, muuten "ei Kansallisteatterille kunnian kukko laula" —- "onhan aivan absurdia että oppilaita on eikä heille anneta opetusta" — arvostelija ihailee "heidän tarmokkaisuuttaan, jonka avulla he näin epäsuotuisissa olosuhteissa työskennellen ovat niinkin korkean taiteellisen kannan saavuttaneet". Kun teatteri on muuttanut uuteen taloon, arvostelija ei voi ajatella onnellisempaa asemaa hyvien näytelmien esittämiselle, valtioapu on varsin tuntuva ja ellei se riitä, niin "ei liene mitään epäilystä etteikö saada lisää, jota paitse kansan käsi on aina karttuisa". "Kuitenkin on paljon arvokasta uudemmasta ohjelmistosta jäänyt esittämättä", ainoastaan vanhaa annetaan ja se ilman taiteellisuutta — "mitä taiteellisempaan yleisöön tulee, niin ei voi vaatia, että me ikämme voimme tulla toimeen Murtovarkaudella ja Kauppaneuvoksen härällä" (!). Teatterissa ei tehdä työtä, laitos on vajonnut työttömyyteen. Eikä teatteri tutustuta yleisöä suomalaisen draaman uutuuksiin, "mikä kuitenkin pitäisi olla sille mieluisa velvollisuus (!)".[70] Ei tehdä mitään kielen parantamiseksi j.n.e. Lopuksi merkittäköön, että teatterille uskollisen yleisön suosiota ivallisesti verrataan "laitosta ympäröiväksi uhrisavuksi" — arvostelija on siis sydämistynyt siitä, etteivät kaikki halveksineet kansallista näyttämöämme niinkuin hän itse.

Mutta kysyttänee: ilkeydet sikseen, eikö teatterilla ollut puutteita? Epäilemättä oli siinä paljon puutteellista — sen olisi Bergbom milloin tahansa tunnustanut. Mikä arvosteluissa oli loukkaava, oli kaiken selittäminen pahimpaan päin, silmien ummistaminen oloihin vaikuttaville tosiasioille, huonosti kätketty katkeruus. — Jos lyhyesti tarkastamme yllämainituita muistutuksia, niin tiedämme jo edellisestä, että puhe teatterin onnellisesta taloudellisesta tilasta oli aivan väärä ja että ahdingosta johtuva mahdottomuus hankkia tarpeellisia koristuksia esti erinäisten kappalten ottamista ohjelmistoon (niin esim. Shakespearen Henrik IV:n, jonka Bergbom kesällä oli näyteltäväksi valmistanut). Alituinen rahanpuute oli tietysti myöskin pääsyynä siihen, että teatterikoulu yhä oli perustamatta, mutta silti käytettiin opetukseen, jota etupäässä nti Kaarola Avellan sekä hänen ohellaan muutkin yksityisesti antoivat, vuosittain noin 3,000 (1901-02 yli 7,000, mutta 1902-03 — rahan puutteesta — taas alle 3,000) markkaa. Tätä opetusta oli kai kiittäminen oppilaiden edistyksestä (eikä vaan heidän "tarmokkaisuuttaan"), mutta siitä arvostelija ei ole mitään tietävinään. Entä ohjelmisto! Mikä on se teatteri, jolta ei monta ansiokasta näytelmää jää esittämättä? Suurissa maailmankaupungeissa saadaan kyllä useimmat nähdä, mutta niissä ne jakaantuvat eri teattereille, niin että toinen ottaa ohjelmistoonsa toisen, toinen toisen. Mitä ohjelmiston rikkauteen ja monipuolisuuteen tulee, ei Kansallisteatterilla Bergbomin aikana ollut syytä peljätä vertailua mihinkään yksityiseen teatteriin tahansa. Ja aina sitä olikin ennen kiitetty ahkerasta työstä. Ja nytkin näemme erään toisen arvostelijan (W. Söderhjelmin Valvojassa) kirjoittavan tähän tapaan: "Epäilemättä on syy siihen, että näytteleminen usein jättää toivomuksille niin paljon tilaa, etsittävä siitä valitettavasta seikasta, että aina täytyy harjottaa uusia kappaleita ja että samat näyttelijät hengästyksissään rientävät toisesta tehtävästä toiseen." Ja vihdoin kieli, jonka parantamiseksi muka ei tehty mitään! Eikö teatteri ollut eri aikoina palvelukseensa ottanut toisen toisensa jälkeen parhaimpia kielentuntijoita, kielimiehiä ja runoilijoita, mutta säännöllisesti he olivat luopuneet tehtävästään saamatta mitään mainittavaa aikaan. Mitä johtaja siihen voi, että teatteriin ei näyttelijöiksi ilmottaunut oppilaita, joiden kirjallinen sivistys olisi tehnyt opettajille mahdolliseksi kohottaa heidän kielenkäyttönsä mallikelpoiseksi!

Mutta vaikka arvostelija yleensä mitä tärkeimmissä asioissa tekee teatterille vääryyttä, niin on totuuden mukaan myönnettävä, että taiteellisessa työssä juuri näihin aikoihin oli huomattavana paljon epäkypsää, epätasaista, heikkoa. Tämä on kumminkin selitettävissä muullakin tavoin kuin syyttämällä johtoa. Teatteriin oli näet viime aikoina vastaanotettu tavattoman paljon uusia jäseniä ja täytyi näitä nuoria käyttää vanhempien rinnalla, joista useat jo olivat tulleet siihen ikään, missä esitystapa enemmän tai vähemmän on maneeriksi kangistunut. Kun tähän tulee Söderhjelmin huomauttama seikka, että yleisön vähälukuisuus harvoin salli kauvan näytellä suosiollisestikaan kohdeltua kappaletta, ja siis monesti uusi oli esitettävä ennen kun se oli täysin valmistettu, niin on itsestään ymmärrettävää että aihetta oli muistutuksiin. Jopa on sekin mahdollista ja sangen luultavaa, että Bergbom ei enää jaksanut yksityiskohdittain seurata joka kappaleen harjotuksia niin tarkasti kuin ennen (että hän valmisti ainakin muutamia entisellä huolella, sen muun muassa Juhani Ahon Panu todistaa). Hän oli jo ikämies ja terveydeltään heikontunut ja olihan — vaikkei kukaan muu kuin kenties hän itse sitä aavistanut — tämä näytäntökausi viimeinen, jolloin hän näennäisesti murtumattomana hoiti teatteria. Jo kesällä 1892 hän itse oli ennustanut, että hän korkeintaan kymmenkunnan vuotta eteenpäin saattaisi jatkaa tointaan! Siitä oli jo yksitoista vuotta kulunut eikä hän parempaa toivonut kuin päästä vapaaksi, mutta kelle jättää ohjakset? Kun hän itse teatteria läheisissä piireissä ehdotti toisen tai toisen, sai hän aina saman vastauksen: "Ei, se on mahdotonta, kuinka voisi uskoa teatterin sille tai sille — sinunhan täytyy vielä kestää!" Vaikka ymmärrettiin, ettei seuraajalta saataisikaan pyytää Bergbomin tietoja, eikä hänen kokemustaan, eikä hänen uhrautuvaisuuttaan, oli hän kuitenkin saanut ystävänsä asettamaan semmoisia vaatimuksia teatterin johtajaan, ettei nuoremmissa huomattu ketään mahdollista. — Kaarlo Bergbom jäi siis vieläkin paikalleen, mutta kun hän niin teki, hän ei enempää kuin ilmottaessaan halunsa erota taikka kärsiessään kohtuuttomasta, pahansuovasta kritiikistä ajatellut omaa itseänsä vaan luomaansa laitosta, jossa, kun sitä noin revittiin ja raadeltiin, menestyksellinen työ kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Kun Betty Elfving häneltä kerran kysyi, eikö hän joskus tahtonut mieluummin heittää kaikki sikseen kuin nähdä että hänen harrastuksiansa ja hänen työtänsä niin vääristeltiin, kuului vastaus: "En! itseäni minä en ole ajatellut. Ei koskaan saa huomioonottaa omaa personaansa; ainakaan en minä voisi sitä tehdä."

Näytäntöjen luku oli 168 ja näyteltiin niissä: 13 kertaa Orleansin neitsyt; 12 Tukkijoella; 10 Sanny Kortmanin koulu, Lyyli; 8 Regina von Emmeritz; 7 Myrsky; 6 Vetten yli, Hänsel ja Gretel; 5 Aino, Panu, Kuningas Lear; 4 Nummisuutarit, Kustaa Eerikinpoika, Pärttylin yö, Orjan oppi, Jeppe Niilonpoika, Yli voimain II, Pikkuporvareja; 3 Hyrrä, Juhannustulilla, Viola, Setä Bräsig, Elämä on unelma, Puoliylhäisöä, Kyynelten hirmuvalta, Mestari Gert, Vapunpäivänä; 2 Kihlaus, Pohjolan häät, Saimaan rannalla, Salamiin kuninkaat, Papin perhe Scapinin vehkeilyt, Saituri, Luulosairas, Angelo, Lemmen leikki, Kylmää vettä; 1 Murtovarkaus, Kauppaneuvoksen härkä, Anna Liisa, Kuinka äkäpussi kesytetään, Sota rauhan aikana, Kristitty, Sydämen oikeudet.

Näistä 45 kappaleesta oli kotimaisia 20 ja uusia 18 (kotimaisia 8).

XXXII.

Kolmaskymmenestoinen näytäntökausi, 1903-04.

Tänä keväänä Bergbom lähti tavalliselle ulkomaanmatkalleen aivan toukokuun alussa — luultavasti 2 p. Ensimäinen kirje on Berlinistä ("lauvantaina" — arvattavasti 9/5). Siinä hän muun muassa kirjoittaa:

"Matkani on mennyt säännöllisesti. Tukholmassa muutamia tuntia, Kööpenhaminassa pari päivää. Nyt Berlinissä, jossa odotan illan näytäntöä. Sitten etelää kohti. Kööpenhaminassa näin Drachmanin uuden kappaleen. Pötyä. Täällä Berlinissä minulla tavan mukaan on ollut parempi onni. Gorkin Nachtasyl (Pohjalla). Repäisevämpi ja näyttämöllisempi kuin Pikkuporvarit, mutta yhtä kehityksetön. Lähetän siitä huomenna viehättäviä valokuvia. Tänä iltana olen näkevä ei vähempää kuin Kalidasan Sakuntalan. Laitos on melkoista lähempänä alkuteosta kuin Vasantasena. Huomenna Maeterlinckin Pelléas ja Melisande". — (Sitten teatterijuttuja, joita Tallroth oli kertonut höyrylaivalla, niin esim. että Ida Aalberg ja Aug. Arppe olivat neuvotteluissa saksalaisesta turneesta.) — — "Voit kirjoittaa Genovaan. Poste restante. Luultavasti pysähdyn Speziaan, mutta kyllä kirjoitan sitä ennen." —

Seuraavakin kirje on vielä Berlinistä, koska Bergbom siinä puhuu ainoastaan näkemistään siellä: