"Tämä ikävä tapaus on turmellut koko Italian matkani. Mieleni on masennuksissa ja kassani tyhjä. Jos siis tahdot alottaa kylpyparannuksen varhaisemmin, niin olen valmis milloin tahansa. Niinikään missä tahansa. Ilmota minulle vain, minkä paikan valitset. Jollet tule mukaan, lähden kai Sodeniin.

"Ja mieleni oli niin kevyt Firenzessä. Mutta kevytmielisyys rangaistaan kukkuramitalla. Kaarlosi."

Viides ja nähtävästi viimeinen kirje, jonka Kaarlo on sisarelleen kirjoittanut, on sekin Speziasta (postileiman mukaan) kesäkuun 2 pltä. Hän kiittää rahojen nopeasta lähettämisestä; ne olivat jo tulleet toukokuun viime päivänä, vaikka hän helluntaijuhlan tähden oli ne saanut vasta seuraavana aamuna. "Sydämellinen kiitos hienotunteisesta hyvyydestäsi, että säästit minulta nuhteet, jotka huolimattomuudellani olin hyvin ansainnut (!)" — "Täällä on ihanaa, mutta ylihuomenna jätän Spezian tehdäkseni pienen matkan rannikkoa pitkin." Emilie oli ilmottanut lähtevänsä matkalle 13 p., joten Kaarlo arveli hänen 17 p. olevan Berlinissä ja sanoi odottavansa sähkösanomaa 18 p. Müncheniin (hotel Gassner). Kylpypaikka, Marienbad taikka Soden, oli vielä kysymyksenalainen, vaikka Kaarlo mieluummin ajatteli jälkimäistä; jos se valittaisiin, yhdyttäisiin Frankfurtissa. "Olen kai jo 15 p. Münchenissä. — Katarrini seuraa minua uskollisesti, mutta lievänä. Hyvästi ja vielä kerran kiitos."

Näin oli lähin tulevaisuus suunniteltuna, mutta miten todellisuudessa kävi, sen saamme tietää Emilien myöhemmistä kirjeistä kotimaahan. — Joko "rannikkomatkalta" taikka suoraan Speziasta Kaarlo 7 tai 8 p. kesäk. saapui Genovaan ja otti asunnon Hotel Centralissa (jonka isäntä oli saksalainen). Oltuaan "pari kolme päivää" tässä kaupungissa hän torstaina 11 p. iltapäivällä ollessaan kävelyllä sai halvauskohtauksen (verenvuodatuksen aivoihin), joka kumminkin alussa oli niin lievä, että hän horjuvin askelin saattoi palata hotelliinsa. Palvelijat olivat nähneet hänen tulla hoipertelevan ja ikäänkuin etsien katselevan taloja. Joku heistä seurasi häntä hänen huoneeseensa ja jätti hänet sinne, luullen että hän oli juovuksissa. Vasta lauvantaina — siis kahden vuorokauden päästä! — kun vierasta ei alkanut näkyä, meni isäntä hänen luokseen ja huomasi hänen tilansa. Silloin kutsuttiin saksalainen lääkäri saapuville, ja sairaan papereista saatiin tietää, mistä hän oli kotoisin. Kun sittemmin turhaan oli pyydetty venäläisen konsulin apua ja välitystä asiassa, päätti hotellin isäntä (13 tai 14 p.) sähköttää tapauksesta Helsingin kaupungin pormestarille. Näin tuli tieto kotimaahan, josta kumminkin Emilie jo oli lähtenyt niin aikaisin, että hän silloin oli Berlinissä, ja siis vasta siellä Helsingistä päin lähetetyn sähkösanoman kautta sai tietää, miten veljen oli laita.

Emilien aikomus oli ollut Münchenissä yhtyä Kaarlon kanssa ja siellä yhdessä päättää, mihin he lähtisivät parannuksille. Nyt ei ollut muuta tehtävänä kuin matkustaa suoraa päätä Genovaan. Onneksi oli sisarusten hyvä ystävä nti Alma Birkman hänen seurassaan, ja oli hän kohta valmis saattamaan Emilietä, jolle — nyt jo 69 vuotta täyttäneelle — pitkä matka semmoisessa tarkotuksessa luonnollisesti oli sangen arveluttava yritys. Maanantaina 15 p. klo 7 illalla he lähtivät Berlinistä ja saapuivat keskiviikkona Genovaan. Täällä he tapasivat Kaarlon hotellissaan, jossa hänen siis oli täytynyt mitä puutteellisimman hoidon alaisena maata lähes kokonainen viikko. Ensimäinen toimi oli saada sairas muutetuksi sairaalaan. Mieluimmin olisi hänet viety muutamaan saksalais-protestantiseen, mutta valitettavasti siellä ei ollut tilaa, ja sentähden oli pakko mennä italialaiseen nimeltä Ospedale di Sant' Andrea.[71]

Koko seuraavalta Kaarlon pitkältä sairauden ajalta on meillä runsaasti tietoja. Emilie kirjoitti näet hyvin ahkerasti lähimmille sukulaisilleen sekä neideille Aini Nevanderille ja Alma Birkmanille, joista edellinen hoiti hänen asioitaan Helsingissä ja jälkimäinen kesän loppupuolella palasi kotia. Kumminkin rajotumme tässä ainoastaan tärkeimpään.

Ensi aika oli hyvin epätoivoinen. Sairas ei voinut puhua, ja oli sitä paitse oikea puoli ruumista halvautunut, ainoastaan oikeaa kättä hän voi vähän liikuttaa. Lääkäri, joka osasi huonosti ranskaa, sanoi lyhyesti: "le cas est très grave" (tapaus on kovin vakavaa laatua), ja hoitajattarilla oli vielä vähemmän sanottavaa. Ne puhuivat näet italiaa, jota ei Emilie enempää kuin nti Birkmankaan ymmärtänyt. Tämä teki luonnollisesti olon vieraassa maassa kahta tuskallisemmaksi. Emilien levottomuutta enensi sekin että hän pelkäsi itse tulevansa sairaaksi ja myöskin aina muisti tätiänsä, rva Sanmarkia, joka 85-vuotiaana, miltei yksinään kotona, kaipasi sisaren-lapsiaan, joiden luona hän asui. Toiselta puolen hän sentään ajatteli, että kaikki olisi voinut olla pahemminkin. "Jos halvaus olisi sattunut etäämpänä hotellista, niin me tällä hetkellä ehkä emme tietäisi missä onneton veli parkamme taistelisi kovaa kamppaustaan. Jumala auttakoon meitä kovasti koeteltuja ihmislapsia." Ilman nti Birkmania hän tuskin olisi kestänyt — "70-vuoden seuduilla ei ihmisen joustavuus eikä vastustusvoima voi olla suuri". Erinomaiseksi helpotukseksi Emilielle oli, että jonkun ajan päästä sisar, rva Augusta af Heurlin, poikansa Laurin kanssa tuli Genovaan.

Heinäkuun alussa alkoivat parantumisen merkit keventää omaisten mieliä, ja "elämä käydä valoisammaksi". Kuun keskivaiheilla Kaarlo jo sai koettaa kävellä hoitajattaren tukemana ja vähän myöhemmin myöskin ajella ulkona. Samaan aikaan sairas alkoi puhuakin, ja ensi sanat, mitkä hän lausui, ilmaisivat, että hänen ajatuksensa olivat selvät. Eräänä päivänä Emilie ja Augusta koettivat italialaisesta sanomalehdestä saada tietoa maailman asioista. He lukivat paavin kuolemasta ja lehden arvelun, että kardinaali Rampolla tulisi vainajan seuraajaksi. Kaarlo kuulee tämän ja yhtäkkiä hän lausuu aivan selvästi ruotsinkielellä: "Rampolla har spelt ut sin roll, Rampolla blir aldrig påfve" (R. on näytellyt osansa loppuun, R. ei tule koskaan paaviksi). Ja niin olikin, Rampollasta ei tullut paavia! — Sittemmin puhuminen kuitenkin näyttäytyi vaikeaksi, alussa sairas usein käytti sekaisin suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja italialaisia sanoja. Heinäkuun viimeisellä viikolla oli parantuminen niin edistynyt, että voitiin lähteä Wiesbadeniin, josta Emilie l/8 ilmottaa matkan menneen hyvin.

Wiesbadenissa vietetty toinen jakso tätä pakollista ulkomaallaoloa oli monessa kohden siedettävämpi kuin Genovan aika. Oltiin maassa ja ympäristössä, jonka kieli ja tavat olivat vähemmän vieraita, ja asuttiin vapaassa mukavassa asunnossa (Pension Victoria, Sonnenbergerstrasse 17), ja kotimaa oli lähempänä. Tämä viimeinen seikka teki, että vaikka Augusta-sisar lähti kotia elokuun alussa ja nti Birkman sen keskivaiheilla, saattoi heidän sijastaan muita läheisiä, ndit Anna Sarlin ja Aini Nevander sekä Ossian-veli ja myöhemmin hänen vaimonsakin, rva Agnes Bergbom (Vuorenheimo), toinen toisensa perästä käydä sisarusten luona tuottamassa vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Pääasia oli kumminkin, että Kaarlon parannus edistyi edistymistään, kun hän jo saattoi yhtä mittaa istua ja kävellä ulkona. Totta kyllä ei toipuminen sentään ollut niin ripeä, että se olisi saanut sisarukset huolettomiksi. "Häntä surettaa nyt alati", Emilie kirjoittaa Kaarlosta 16/8, "että hän ei taida tulla täysin terveeksi voidakseen tehdä työtä ja toimia niinkuin ennen. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä kaikki lääkärit saarnaavat, mutta sitä tavaraa ei aina ole tarpeeksi!" Tämä alakuloisuus näytti kasvavan elokuun lopussa, jolloin potilas tiesi syyskauden työn alkavan kotona. Hänen täytyi nyt pakosta antautua siihen lepoon ja työttömyyteen, jota hän ennen oli kaivannut ja joka, ennemmin riittävässä määrässä saatuna, kenties olisi pelastanut hänet siitä iskusta, joka nyt oli häntä kohdannut.

* * * * *