Helsingissä olivat olot näytäntökauden alussa erittäin huolestuttavat, ettemme sanoisi toivottomat. Tätä ei aiheuttanut ainoastaan se seikka että oli käytävä työhön käsiksi ilman kokenutta johtajaa, joka kolme vuosikymmentä oli laitosta hoitanut, vaan myöskin syyskuun alussa tullut sanoma, että anomus korotetusta valtioavusta oli korkeimmassa paikassa hyljätty — tietysti kenraalikuvernöörin vaikutuksesta, joka arvatenkin oli tahtonut näyttää mitä se merkitsi että hän oli teatterin "vihollinen". Kun velat nousivat noin 60,000:een markkaan (toinen puoli toiminnan tuottamaa tappiota, toinen puoli uusien koristusten kustannuksia), niin on myönnettävä, että asema oli sangen arveluttava. Kuitenkaan ei heitetty kirvestä järveen, vaan tuumittiin keinoja. Ensiksikin johtokunta päätti, nojaten puheenjohtajansa, Antti Jalavan, ja Bergbom-sisarusten väliseen kirjeenvaihtoon asiasta, määrätä vuoden loppuun asti teatteritoimen johtajaksi Jalmari Finnen, joka jo 7 vuotta oli ollut Kaarlo Bergbomin apulaisena ohjaaja- ja muissa toimissa; toiseksi suunniteltiin yleinen rahankeräys ja käännyttiin kenraalikuvernöörin puoleen anomuksella saada siihen koko maata tarkottava virallinen lupa; ja kolmanneksi sovittiin, että korotetun valtioavun anomus oli uudestaan tehtävä kevätpuolella, sillä selväksi katsottiin, että teatteri huolimatta kansalaisten avustuksesta ei voisi kauvemmin tulla toimeen uudessa talossaan, ilman runsaampaa vuotuista apua yleisistä varoista.

Itse näytännöt olivat jo, ennen kun nämä päätökset tehtiin, alkaneet (30/8) Murtovarkaudella, Figaron häillä ja Tukkijoella, joka viimeinen 4/9 näyteltiin 100:nen kerran (T. Pakkalan ja O. Merikannon hyväksi). Kuinka Bergbom-sisarukset Wiesbadenissa seurasivat tapahtumia, näkee seuraavista Emilien kirjoittamista sanoista nti Birkmanille: "Finne raukalla ei suinkaan ole helppo taakka kannettavana. Salo on Parisissa [opintomatkalla], Närhi on Lybeckin sairaalassa,[72] [nti] Högdahlkin parannuksilla, Riddelin poissa ja 4 henkeä erosi keväällä, joten hänellä on 8 entistä vähemmän käytettävänä;[73] ajatteles miten paljo pikku rooleja on harjotettavana ja miten paljo aikaa menee hukkaan vanhojen kappalten harjotuksiin. Helppo on sanoissa suunnitella kauniita ja rikkaita ohjelmia; vaikeampi toteuttaa ne, varsinkin meidän, joiden täytyy itse toimituttaa kappalten kääntäminenkin." Nuoruuden koko innolla toimien Finne kuitenkin jo syyskuulla sai aikaan kolme ensi-iltaakin: 9/9 B. Leinon suomentama G. Hauptmannin 5-näytöksinen huvinäytelmä Professori Crampton, 18/9 J. E. Lagerstedtin (Lahdensuo) suomentama P. Heysen 5-näytöksinen näytelmä Maria Magdalasta ja 30/9 I. Latun suomentama Gorkin 4-näytöksinen Pohjalla. Ensimäinen näistä kappaleista meni vain 3 kertaa, mutta Lindfors, jota varten kappale oli otettu, loi Cramptonista erittäin havainnollisen kuvan, jossa sekä traagillisuus että huumori pääsivät oikeuteensa; sitä vastoin saavuttivat molemmat toiset hyvän menestyksen. Maria Magdalasta, jonka nimiosan Katri Rautio esitti värikkäästi ja kokeneella taiteella, meni 9 kertaa, ja Pohjalla, jota kritiikki arvosteli "huolellisesti harjotetuksi ja hartaudella näyttämölle toimitetuksi", 6 kertaa.

Lokakuun 2 p., jolloin Kaarlo Bergbom täytti 60 vuotta, toimeenpantiin johtokunnan päätöksestä juhlanäytäntö, jonka tuottama tulo oli käytettävä Bergbomin muistoksi ja teatterin hyväksi tavalla, joka jätettiin hänen itsensä määrättäväksi. Ohjelma oli seuraava: Jean Sibeliuksen Finlandia, (jonka soitti filharmoninen orkesteri R. Kajanuksen johtamana), J. H. Erkon sepittämä alkajaisruno (jonka Axel Ahlberg lausui), Nummisuutarien 2:n ja 3:s näytös, 6. Verdin Trubadurista: Leonoran aria 1:stä näytöksestä ja G. Donizettin Rykmentin tyttärestä: kohtauksia 3:sta näytöksestä. Kahden viimeisen numeron esittäminen tuli illan merkkikohdaksi, sillä Leonorana ja Mariena esiintyi Ida Basilier-Magelsen, joka varta vasten oli juhlapäiväksi saapunut Kristianiasta. Vaikka laulajatar nyt oli 57 vuotta, oli hänen äänessään kuitenkin vielä tuoreutta ja kirkkautta, jotka liikutuksella täyttivät sen osan yleisöä, joka oli ihaillut häntä Suomalaisen oopperan alkuaikoina, ja sai nuorempien aavistamaan, kuinka häntä oli niin rakastettu ja ylistetty. — Toinenkin muinoisia oopperatähtiämme, Alma Fohström-Rohde, oli kaukaisesta kodistaan tullut juhlatilaisuuteen. Hän ei kuitenkaan esiintynyt näyttämöllä, vaan lähetti sinne, Erkon lennokkaan, lämpimän runoelman kuultuaan, Bergbomin rintakuvan juurelle laskettavaksi laakeriseppeleen "Suomalaisen näyttämötaiteen nerokkaalle luojalle ja kehittäjälle". — Päivän sankarin poissa ollessakin muodostui näin juhlailta tunnelmalliseksi ihailun ja rakkauden tunnustukseksi miehelle, "jonka elämäntyö nyt oli jokaisen ilo ja ylpeys". — Juhlasta lähetettiin tri Bergbomille seuraava sähkösanoma:

"Hopeoita hapsillesi
Kylväissä elosi illan
Näät Sä kuinka työsi he'elmät
Luonehet on suuren sillan,
Joka yhdistävä kansan,
Suomalaiset, vanhat, nuoret,
Valonlieden ympärille
Taiteen lämpölähtehille
Asunnoihin, joista Sulle
Monin kerroin kaivatulle
Tänäpäivänä pyhänä
Kiitos kaikuu kirkkahinna
Syömmen pohjasta syvästä."

Jatkaaksemme katsaustamme syyskauden toimintaan, on vielä mainittavana neljä ensi-iltaa, joissa esitettiin kaksi ulkomaalaista ja kaksi kotimaista uutuutta. Ensimäinen oli J. Snellmanin suomentama A. Strindbergin 5-näytöksinen satunäytelmä Onnen Pekan matka (28/10), joka, samoin kuin molemmat edelliset, onnistui hyvin. Se näyteltiin 11 kertaa. Esiintyjistä kiitettiin erittäin Weckmania nimiroolissa sekä Kilpeä, nti Heleniusta ja Olga Leinoa sivuosissa, jota paitse näyttämöllepano sai tunnustusta. Toinen näitä uusia kappaleita, O. Mannisen etevästi suomentama Molièren Oppineita naisia (11/11) sitä vastoin esitettiin vain viisi kertaa, vaikka Lindfors oli oivallinen Trissotin sekä rva Rautio Philamintenä, Helmi Tähtinen Henriettenä varsin miellyttäviä, ja vielä muutkin hyvin mukiin meneviä. Kotimaisista näytelmistä herätti melkoista huomiota Arvid Järnefeltin 3-näytöksinen Kuolema (2/12), jota varten Jean Sibelius oli säveltänyt musiikin. Etenkin ensimäinen näytös, missä kuolinvuoteellaan makaavan naisen uni tanssijaisista, joista kuolema tulee noutamaan häntä, esitetään näkyvänä ihmeen tunnelmallisen valssisävelmän soidessa, teki syvän taiteellisen vaikutuksen. Sävelmä ei ollut mikään muu kuin tuo "Valse triste", joka sittemmin on tullut maailmankuuluksi. Kappale meni kuusi kertaa. Sitä vastoin täytyi Alpo Noposen 5-näytöksisen näytelmän, Hemming Gad, (9/12) tyytyä 4 iltaan, vaikka siinäkin eri näyttelijät, niinkuin Axel Ahlberg nimiroolissa, Lindfors paavin legaattina Arcimboldina ja monet muut näyttäytyivät tehneen kelpo työtä. — Kun näiden uutuuksien lisäksi mainitsemme ajanjakson tärkeimmät uusinnot, Vasantasena, Antigone ja Orleansin neitsyt, huomataan ettei ohjelmistolta puuttunut enemmän mielenkiintoa kuin vaihtelua. Itse asiassa näyttäytyikin yleisö sangen tyytyväiseksi, se kun täytti teatterin niin usein, että tulot olivat paremmat kuin oli uskallettu toivoakaan. —

Syksyn tapahtumista, mikäli ne koskivat Kansallisteatteriakin, mainitsemme vain Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kuoleman 13 p. marrask. Niinkuin tämän teoksen alkuosista tiedetään, oli Yrjö-Koskinen aikoinaan nuoren taidelaitoksen hartaimpia ystäviä eikä hän myöhemminkään laannut sitä suosimasta, vaan nähtiin hänen vielä monesti uudessakin talossa tarkkaavaisesti seuraavan näytännöitä. Tosin tältä suomalaisuuden tarmokkaalta, uupumattomalta sankarilta riitti vähän aikaa taidenautintoon, mutta milloin hänelle vapaa ilta sattui, hän mielellään vietti sen kansallisessa teatterissa; hän oivalsi täydellisesti miten sekin oli tärkeä puoli sitä sivistyselämää, jonka kehittäminen ja vahvistaminen oli ollut hänen toimintansa päämääränä. — Johtokunnan päätöksen johdosta peruutettiin jo mainitun kuolinpäivän illaksi ilmotettu näytäntö ja laski sen esimies, Antti Jalava, vainajan haudalle seppeleen, jonka nauhoihin oli painettu sanat: "Suosijalleen ja ensimäisen johtokuntansa jäsenelle Suomen Kansallisteatteri"; samanlaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen merkin esiinkantoi Benjamin Leino toveriensa, näyttelijäkunnan edustajana.

Palaamme jälleen Bergbom-sisarusten luokse, joiden ulkomaillaolo jatkui jatkumistaan, vaikka Emilie aikaisemmin oli kuvitellut mahdolliseksi, että Kaarlo lokakuulla kykenisi lähtemään kotimatkalle. Jo syyskuun alusta sairas kyllä saattoi vapaasti tehdä yhä pitempiäkin kävelyjä, mutta (oikea) käsi ja kieli toipuivat hitaasti. Sitä paitse oli muisti heikontunut, niin että puhuessa sanoja puuttui. Toiselta puolen Kaarlo kohta tunsi ja osasi nimittää sävelmät, jotka orkesteri soitti iltapäiväkonserteissa. Pahinta oli että hänen mielensä oli yhtä mittaa masennuksissa, ja enemmän kuin mikään muu teki se Emilien hoitajatoimen raskaaksi. Syyskuun lopussa Kaarlo ensi kerran kävi oopperassa, jossa annettiin Weberin Oberon, hän istui siellä näytännön loppuun, olematta sentään tavallista väsyneempi seuraavana päivänä.

Mitä sisarukset kuulivat Kaarlon 60-vuotisjuhlan valmistuksista — muun muassa että aikomus oli esittää Paola Moroni — ei heitä suuresti ilahduttanut. Siitä Emilie kirjoittaa 15/9 Alma Birkmanille:

"Sinä iloitset Paola Moronista; me sitä vastoin olemme sangen tyytymättömiä sen näyttelemisestä, mutta emme voi emmekä tahdo kieltää sitä; on aina helpompi tehdä muistutuksia kuin panna muuta sijaan. Eihän kappaleella ole mitään kirjallista ansiota. Se tekaistiin 33 vuotta sitten, silloisten vaatimusten mukaan, rva Raata ja amatöörejä varten, tarkottamatta mitään merkityksellistä, eikä se siis tuota kunniaa tekijälle. Sitä paitse ovat nykyisissä raskaissa ja tukalissa oloissa kaikki juhlat tarpeettomia, eikä meillä voida viettää semmoisia ilman viiltäviä soraääniä. On hyvä olla poissa sinä päivänä, niin ettei ihmisillä ole pakko vastoin tahtoansa osottaa ystävällisyyttä."

Tämä on yksi niitä harvoja kohtia, joissa tulee tuntuviin mielen katkeruus, johon sisaruksilta (niinkuin viime luvun lopussa esitetyistä seikoista näkyy) ei puuttunut aihetta. Yleensä he ihmeen johdonmukaisesti välttivät senlaatuisia purkauksia, ymmärtäen että vaikeneminen ja unohtaminen on paras keino vastustaa elämän viheliäisyyttä. — Itse he viettivät juhlapäivän pienillä kahvikekkereillä, joissa olivat läsnä heidän kälynsä, Agnes Vuorenheimo, ja kauppaneuvoksen rouva Eva Ahlström ja hänen tyttärensä Hjördis. Rva Ahlströmin ystävällisyyttä ja rakastettavaisuutta Emilie useassa kirjeessään mainitsee. Kaarloa ilahduttivat monet sähkösanomat ja kirjeet kotimaasta.