Lokakuun alussa ilmat muuttuivat sateisiksi, ja kun Wiesbaden muutenkin oli alkanut heitä kyllästyttää, sisarukset päättivät muuttaa olopaikkaa. Emilie olisi tahtonut jäädä Saksaan, mutta Kaarlo ikävöi etelään, ainoastaan lämmöstä ja auringonpaisteesta hän toivoi paranevansa. Kälynsä seurassa he 9/10 matkustivat Wiesbadenista ja saapuivat 13/10 onnellisesti Nizzaan. Valitettavasti täytyi rva Vuorenheimon kuitenkin kohta lähteä paluumatkalle, ja silloin jäivät Kaarlo ja Emilie jälleen kahdenkesken vieraaseen maahan. Tämä heidän yksinäisyytensä huolestutti Emilietä ylen määrin, mutta siihen ei ollut mitään apua, ja onneksi hän koko ajan pysyi terveenä. — Matkalla Kaarlo oli ollut erittäin voimissaan. "Milanossa", Emilie kirjoittaa, "hän oli niin merkillisen pirteä ja reipas, elämänhaluinen ja valpas, että kokonaan unohti, että hän oli sairas. Sanomatta mitään meille, hän meni ja haki erään pienen teatterin, missä Zacconi seurueineen esiintyi ja osti meille pääsylippuja, ja muutenkin hän käveli paljon yksin hauskassa kaupungissa." Nizzassa oli matkalla saadun katarrin tähden ensi aika vähemmän myötäinen. Ilma oli ihanaa, mutta suuresti sisarukset kaipasivat seuraa, heillä kun ei ollut ketään kenen kanssa olisivat voineet vaihtaa ymmärtämyksen sanaa. Sitä tervetulleemmat olivat kirjeet kotimaasta, omaisilta ja ystäviltä teatterin ulkopuolella ja itse teatterissa (Cilla Silén ja Kirsti Suonio), ja Emilieltä meni melkoinen aika kirjeenvaihtoon. Enimmäkseen hän kertoo Kaarlosta ja olosuhteista missä elivät, lausuu ajatuksiaan kotimaan viesteistä ja mainitsee havaintojaan sikäläisestä luonnosta. Niin esim. 27/10 Aini Nevanderille:

"Tiedät kuinka ihana Välimeri on tyynellä ilmalla, pinta metallin kiiltoinen, emaljoitu, väriloisteessa hohtava; eilen, kun oli kova myrsky, menin rannalle katsomaan, miltä se silloin näytti. Se oli jos mahdollista vieläkin loistokkaampi. Pitkissä suorissa riveissä rantaa kohti rientävät aallot vyöryivät kuin suuret, siniset ja valkoiset lumivuoret; kohina, pauhu ja kamppailu olivat aivan hurmaavia, huumaavia. Oli kuin taikavoima olisi houkutellut alas rantaan, jotta aallot saisivat huuhtoa pois kaiken pienen, likaisen ja alhaisen; ainoastaan se mikä oli suurta, jaloa ja katoamatonta saattoi vastustaa sen valtaa ja mahtia. Ihme että etelämaitten kansansadut ovat niin köyhiä ja proosamaisia, mitä tulee Ahtiin, vedenneitoihin j.n.e." — Nti Silénille 30/10: "Ette tiedä, kuinka suuren ilon teitte meille [kirjeellänne]. Aina ovat ajatuksemme kotimaassa ja teatterissa. Että olot rakkaassa isänmaassa ovat synkät ja huolestuttavat, tekee sen vain kaksinkerroin kalliiksi. Jumala varjelkoon ja auttakoon sitä kaikessa hädässä ja surussa. — Nyt on syksy tullut tännekin; kumminkin on lämmin, mutta pyhästä saakka on joka päivä satanut. Puiden väriloisto on mitä ihanin, ja tuuli ajaa kirjavia, punaisia, keltaisia ja pronssinvärisiä lehtiä katuja pitkin. Olemme sentään joka päivä olleet ulkona 3-5 tuntia, ilma on erittäin miellyttävä ja lempeä. Kun sade on liian kova taikka kun emme enää jaksa kävellä, asetumme istumaan jonkun kahvilan edustalle, missä telttakatos suojaa meidät sateelta, juomme pienen lasin kahvia ja katselemme miten ihmiset kulkevat edestakaisin. Muita huvituksia meillä ei ole, mutta eihän tarkotus olekaan huvitella. Koko tämän viikon Kaarlo on ollut reipas ja sangen hyvällä tuulella; viime viikolla päinvastoin." — —

Oltuaan kuukauden ajan Nizzassa sisarukset muuttivat 12/11 Sestri Levanteen, joka kyläntapainen paikkakunta, Genovan ja Spezian keskivälillä, on Rivieran pienimpiä ja hiljaisimpia. Ensimäisiä kirjeitä mitä he siellä saivat, oli Antti Jalavalta Kaarlolle. Siinä kirjoittaja ensin ilmottaa tulon näytännöstä 2/10 tekevän 1600 mk (tieto oli myöhästynyt sentähden että orkesterin laskua oli odotettu, siksi kun lopulta R. Kajanus oli antanut sanan, ettei siitä otettu mitään maksua) ja kehottaa Kaarloa määräämään, mihin rahat ovat käytettävät. Sitte hän jatkaa teatterioloista:

"Mitä muuten teatterin asioihin tulee, niin ne ovat olleet varsin hyvät niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Vaikka täällä on annettu Coquelin-näytäntöjä sekä Aino Ackté- ja Maikki Järnefelt-konsertteja tukevilla hinnoilla, sinfonia- ja populäri-konserteista puhumatta, ja vaikka täällä on tuo kirottu sirkus, jossa joka ilta kuuluu olevan täysi huone, sekä varietéfröökinöitä Fenniassa, Kämpissä, Stavenoffilla y.m., vieläpä unkarilaista mustalaismusiikkia Seurahuoneella, niin siitä huolimatta on meillä ollut ylimalkaan hyviä huoneita, niin että keskiluku on pysynyt 1000 markassa illasta, kun sitä vastoin ruotsalaisessa teatterissa kuuluu käyvän kovin vähän väkeä. Ihmiset ovat myöskin, mikäli minä tiedän, olleet tyytyväisiä annettuihin kappaleihin ja siihen tapaan, millä ne on esitetty. Tosin Eino Leino ja Hbln arvostelija asettuivat korkeille hevosilleen 'Onnen Pekkaan' nähden ja moittivat sen ottamista ohjelmistoon, koska se muka jo on liian vanha — edellinen olisi tahtonut 'Mäster Olofin' — mutta se, joka ei ottanut ollakseen samaa mieltä kuin he, oli yleisö, joka eilen illalla tuli jo kuudennen kerran, silloinkin vielä hyvin lukuisana, kappaletta katselemaan. Ensi keskiviikkona on taas ensi-ilta: 'Les femmes savantes', jonka Manninen on kääntänyt niin mestarillisesti, että, kuten väitetään, se tuntuu alkuteokselta, jonka vuoksi hän onkin pyytänyt ja, tosin vastustelemisen jälkeen, saanut saman honorarion kuin minkä alkuteoksista maksetaan.

"Finne on siis tähän asti spesimineerannut sangen hyvin. — — Erittäin näyttää hänellä olevan kykyä säästäväisyyteen, joka näinä ahtaina aikoina tietysti on mainio ominaisuus. Seurauksena siitä on esim. että jo näiden kahden kuukauden kuluessa on maksettu vuokraa 8,000 mk., ja eilen illalla, kun hänen kanssaan keskustelin teatterin asioista, hän uhkasi saada jouluk. 1 p. nostettavan 8,000 markan valtioavun kokonaan säästymään velkojen maksamiseen.

"Tuo säästäväisyys ei kumminkaan tule näkyviin yleisölle kappaleitten 'ylöspanemisessa'. Niinpä näytti esim. 'Onnen Pekka' niin komealta, että itse Eino Leino — joka muuten ei ole liioin parantanut tapojaan, vaan yhä edelleen jatkaa nalkutuksiaan ja letkauksiaan teatteria vastaan — antoi houkutella itsensä kiittämään sen kauniita koristuksia ja komeata näyttämöllepanoa, vaikka tämä ei ole maksanut enempää kuin — 500 markkaa!" — —

Teatterin menestys ilahdutti sisaruksia, mutta useammin he saivat sanomia, jotka lisäsivät heidän alakuloisuuttaan. Semmoinen oli muitten edellä tieto Yrjö-Koskisen kuolemasta, ja oli se saapunut kun Emilie 19/11 vastaa Jalavan kirjeeseen:

"Rakas, koeteltu vanha ystävä! Rivimme harvenevat — katkeraa ja raskasta on tietää, että hän, joka niin uskollisesti ja niin menestyksellisesti on taistellut maamme ja kansamme hyväksi, nyt on poissa ja suru on kahta raskaampi ja katkerampi, kun hänen viimeisinä päivinäänkin täytyi kokea niin paljon kiittämättömyyttä. Minusta on kuin olisimme kaikki siitä vastuunalaisia. Kenties emme ole olleet niin rohkeita, niin voimakkaita ja niin toimeliaita kuin meidän olisi pitänyt olla. Miten suuri osa kateudella ja alhaisella itsekkäisyydellä on ollut niissä parjauksissa, jotka tulivat hänen osakseen, senhän me kaikki tiedämme. Levätköön hän rauhassa armaan isänmaan povella; lukuisat sen pojat ja tyttäret siunaavat kiitollisuudella hänen muistoansa." —

Kaarlon mielestä oli tulo juhlanäytännöstä pantava siihen rahastoon, joka Martti Vuoren alotteesta oli perustettu kirjallisia palkintoja varten, mutta lopullinen päätös sai kuitenkin jäädä suullisen neuvottelun varaan — se on tammikuun loppuun. — — "Tahtoohan Finne olla johtajana helmikuuhun asti,[74] eikä Kaarlo suinkaan varhemmin kykene mihinkään työhön. Onni, jos hän silloin kykenee. Hänen parannuksensa edistyy niin hitaasti: surusanoma kotoa on tehnyt, että hän eilen ja tänään on ollut aivan menehtynyt, ei ole voinut syödä eikä nukkuakaan yöllä, vaan lakkaamatta yskinyt. Sitä paitse on ilma kolme päivää ollut sateinen, niin ettemme ole voineet olla ulkona, ja voitte käsittää kuinka aika tuntuu pitkältä tässä pienessä kylässä. Kun Kaarlo koettaa soittaa jotain, niin käy alku oivallisesti, mutta sitte hän häiriintyy eikä muista jatkoa; samoin on hänen puhuessaankin, että hän kesken unohtaa mitä aikoi sanoa. Semmoisina hetkinä hän aina tulee niin huolestuneeksi ja murheelliseksi, että on vaikea uudestaan herättää hänessä rohkeutta ja toivoa. Kumminkin olemme kiitollisia, että kaikki on niinkin hyvin, vaikka Kaarlon kärsivällisyys tavasta loppuu. Hän tervehtii Teitä, Almaa ja nuoria mitä lämpimimmin. Jumala siunatkoon Teitä kaikkia. Teidän murheellinen vanha ystävänne Emilie Bergbom."

— "Miten olemme olleet mukana suurissa hautajaisissa", Emilie kirjoittaa 25/11 nti Nevanderille ikäänkuin jatkona siihen, mitä ennen oli Jalavalle maininnut Yrjö-Koskisen kuoleman johdosta, "sen kyllä tiedät. Onpa meille suuressa surussamme ollut valonvälähdys nähdä, kuinka yleistä osanotto on ollut ja kuinka syvästi ja tuskallisesti kaikki tuntevat mitä kadotettu on. Miksei vainajan eläessä julkilausuttu paljo siitä mitä nyt on sanottu. Miten oli mahdollista että yliopisto saattoi tehdä itsensä syypääksi semmoiseen häväistykseen yhtä maamme suurinta miestä kohtaan! Mummo Gaddilla oli tapa sanoa 'palkitsija elää' ja miten pahoin liekään, sanon minä samoin. Rehtorin oli kai suurin syy; kyllä hänen sentään olisi pitänyt aikaansaada, että yliopisto olisi laskenut seppeleen etevimmän suomalaisen historiankirjoittajan haudalle. Hän luonnollisesti ei uskaltanut, nämä ajat vievät meiltä rohkeuden. Kuinka hyvä olikaan että [J. R.] Danielsonilla ja A. H. Snellmanilla (Wirkkunen) oli uskallusta ja voimaa sanoa mitä sanoivat. Suuresti on meitä ilahduttanut, että Y. L. ei pettänyt." — Tähän lisättäköön vain, että Kaarlo ja Emilie Bergbominkin nimet yhdessä heidän tätinsä, Sofie Sanmarkin, ja Augusta af Heurlinin nimien kanssa luettiin seppeleessä, jossa oli kirjoitus: