Asiat kehittyivät niin, että Finne jäi koko näytäntökaudeksi johtaja-asemaansa, sillä osaksi heikkoudesta, osaksi varovaisuudesta Bergbom pysyi miltei kokonaan erillään teatterin asioista. Edelliselle olisi kuitenkin ollut onneksi, jos hän olisi aikaisemmin päässyt vapaaksi vastuunalaisesta tehtävästään, sillä kevätpuoli tuotti hänelle ikäviä vastoinkäymisiä. —

Mainitsemme tässä ohjelmiston pääpiirteet. Alkuvuoden merkkipäivät vietettiin vanhaan tapaan, niin että uudenvuoden päivänä esitettiin Nummisuutarit, 14/1 Regina von Emmeritz ja 5/2 Salamiin kuninkaat. Viime mainittu oli tänä vuonna erittäin tärkeä, se kun oli Runebergin 101:nen syntymäpäivä, jota suurenmoisesti vietettiin ympäri koko maan. Ennen kun itse näytäntö alkoi, lauloi Y. L. seisten näyttämöllä runoilijan rintakuvan ympärillä Maamme-laulun. Merkille pantiin myös, että 20 vuotta oli kulunut siitä kun Salamiin kuninkaat ensi kerran esitettiin suomenkielellä, ja nähtiin nyt ensi-illan esiintyjistä B. Leino (Leiokritos), A. Ahlberg (Leontes) ja E. Falck (Eubulos) vielä entisissä rooleissaan. — Ensimäinen uuden vuoden uutuus 15/1 oli Jalmari Finnen suomentama Maeterlinckin 3-näytöksinen näytelmä Sisar Beatrice, joka, nti Lilli Högdahl nimiroolissa, yhdessä Hannelen kanssa meni 4 kertaa. Sen jälkeen tuli 27/1 huomattavana uusintona Shakespearen Julius Caesar, jolla oli hyvä menestys, se kun näyteltiin 8 kertaa. Sitä onnettomammin kävi kahden seuraavan uuden kappaleen, Jalmari Finnen suomentaman englantilaisen S. Phillipsin murhenäytelmän Paolo ja Francesca 12/2 ja kotimaisen alkuteoksen, Elvira Willmanin näytelmän Rhodon valtias 24/2, joista edellinen meni vain kaksi ja jälkimäinen kolme kertaa, ilman että kumpikaan tositeossa enempää ansaitsi.

Näitä vastoinkäymisiä seurasi maaliskuulla yksitoista taiteilijapari Armas ja Maikki Järnefeltin toimeenpanemaa oopperanäytäntöä, joissa Wagnerin Tannhäuser esitettiin suurella menestyksellä. Puhenäyttämölle siitä tietenkään ei ollut etua, mikä taiteellinen merkitys yrityksellä muuten liekään ollut. Se selittää, että koko maaliskuulta on merkittävänä ainoastaan yksi ensi-ilta — kevätlukukauden kolmas — nimittäin 12/3, jolloin näyteltiin A. Pihlajamäen suomentama Brissonin ja Marsin 3-näytöksinen huvinäytelmä Avioeron selkkaukset. Siinä Weckman, rvat Suonio ja Salo, muita mainitsematta, vilkkaasti suorittivat osansa hullunkurisessa toiminnassa, ja kokosi näytelmä 7 huonetta. — Uusintona on samalta kuulta mainittava Kovan onnen lapset. Se annettiin 19/3 jolloin 60 vuotta oli kulunut Minna Canthin syntymästä, ja, vaikka se näyteltiin "kaikkea kiitosta ansaitsevalla tavalla", ei se nyt herättänyt erikoisempaa huomiota. Kappale meni vain kaksi kertaa.

Torstaina 7/4, pääsiäisten jälkeen, tuli neljäs premiääri: F. Brofeldtin ja Eero Alpin suomentama Brieux'n 3-näytöksinen huvinäytelmä Blanchette, joka vakavasisältöisenä tarjosi hyviä tehtäviä, ja olivat varsinkin nti Högdahl nimiroolissa ja Adolf Lindfors Rousset-ukkona oivallisia. — Lähinnä sen jälkeen tuli Shakespeare-uusinto, Kesäyön unelma, jonka ikuinen runollisuus ei nytkään ollut tehoamatta. Esiintyjistä mainittakoon Lilli Högdahl — Oberon, nti Helenius — Titania, Olga Leino — Puck, Lindfors — Pulma. Merkittävä on, että kappaleen olivat näyttämölle asettaneet Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka siis silloin uudestaan ryhtyivät teatterityöhön, ja kumpaakin tervehdittiin innostunein mielin.

Toukokuulta on vielä muistaminen kaksi uutta kappaletta: Larin Kyöstin 2-näytöksinen huvinäytelmä Herra Valtuusmies, 6/5, ja Anni Levanderin suomentama J. Echegarayn Armoton arvostelija, 20/5. Edellisessä kunnostivat itseään etupäässä Lindfors, rva Suonio ja nti Tähtinen, ja jälkimäisessä B. Leino pääosassa ja nti Tähtinen eräässä ingénueroolissa. Niinkuin kahtena edellisenä vuotena annettiin tänäkin vuonna maksuton näytäntö työväelle, nimittäin 11/5 Orleansin neitsyt. Viimeinen näytäntö oli 27/5 (Sirkka).

Niinkuin tästä katsauksesta näkyy, ei kevätpuolen toiminnassa enää vallinnut sama virkeä, luottamuksellinen henki kuin syksyllä. Uutuudet olivat vähemmän mieltäkiinnittäviä ja menestyskin pienempi. Pääsyynä tähän saattaa pitää niitä ikäviä selkkauksia, jotka tänä aikana tekivät tasaisen työn teatterissa mahdottomaksi ja hervaisivat Finnen yritteliäisyyttä. Niistä on tässä vain lyhyesti huomautettava — toiseksi sentähden että tapahtumat ovat liian läheisiä, toiseksi sen vuoksi että epäillä saattaa, ansaitsevatko ne seikkaperäisempää esitystä kuin entiset samantapaiset.

Luonnollista oli että se kritiikki, josta viime luvun lopussa puhuttiin, ei tulisi säästämään Jalmari Finneä, joka, tapausten johdosta, odottamatta oli joutunut teatterin v.t. johtajan asemaan. Niinkuin tiedämme, onnistui hän kuitenkin syyspuolella niin hyvin, että hänen osakseen tullut tunnustus ehdottomasti voitti moitteet. Toisin kävi uudella vuodella, etenkin kun hän helmikuulla oli kaksi kertaa peräkkäin erehtynyt kappalten valinnassa, nimittäin ottaessaan ohjelmistoon näytelmät Paolo ja Francesca ja Rhodon valtias. Jollei sitä olisi tapahtunut, olisi kenties hälinä ollut nousematta. Totta kyllä oli jo sitä ennen esim. Julius Caesarin näyttämöllepanoa armottomasti arvosteltu, mutta toiselta puolen oli sitä kiitettykin, ja yleisö sitä puolustanut käymällä näytelmää katsomassa.[75] Kieltämättä siis helmikuulla käänne oikeastaan tapahtui. Finne tuomittiin aivan kelvottomaksi hoitamaan teatteritoiminnan taiteellista puolta, hän piti muka silmällä ainoastaan näyttämöllepanon, näyttämöllisen esityksen kuorta, hän vain "pelasi teatteria", ilman taiteellista päämäärää taikka edes edesvastuuntunnetta! Luonnollista on, että nuori mies, joka ensi kerran kokeili teatterin johtajana, ei voinut olla antamatta aiheita oikeutettuihinkin muistutuksiin; mutta ilmeistä on, että kritiikki teki hänelle vääryyttä, kun se jätti huomaamatta hänen asemansa tavattoman vaikeuden, hän kun yks kaks oli pantu yksin suorittamaan sen työn, mistä sisarukset Bergbom ja hän itse kolmantena (ohjaajana) ennen olivat yhdessä vastanneet, kun hänelle, joka ennen oli toverina elänyt näyttelijäin kanssa, välittömästi oli annettu täysi johtaja- ja käskijävalta piirissä, jonka jäsenet eivät lainkaan aina ole taipuvaisia perustetumpaakaan auktoriteettia tunnustamaan. Kaikessa tapauksessa oli tuomio kovin hätäinen ja tuskin selitettävissä muuten kuin lukuunottamalla ajan kiihkomielen, puolue-elämän vaikutuksen taideoloihimmekin sekä personalliset suhteet. Varmaa on että tämän kirjoittaja kuuli yhden etevimmistä näytelijöistämme (B. Leinon) syyspuolella hyvin suosiollisesti ja kiittäen arvostelevan Finnen toimintaa ja ehdottomasti moittivan erään arvostelijan, näyttelijöitten mieltä ja työtä häiritseviä hyökkäyksiä häntä ja teatteria vastaan, mutta pari tai kolmatta kuukautta myöhemmin nousi näyttelijäkuntakin v.t. johtajaa ahdistamaan tavalla, joka sai hänet luopumaan teatterista. Näyttelijät kääntyivät nimittäin maaliskuun alussa johtokunnan puoleen kirjallisella vaatimuksella, että teatteriin oli hankittava uusi "taiteellisesti kykenevä apujohtaja". Se oli alku monivaiheiseen jupakkaan, joka huhtikuun lopussa päättyi niin, että Finne vapaaehtoisesti erosi teatterista [ruvetakseen Maaseututeatterin johtajaksi] ja että johtokunta, sitten kun se itse oli turhaan koettanut parastaan hankkiakseen taiteellista apujohtajaa, antoi Bergbomille asiaksi ennen näytäntötoimen alkua ensi syksynä valita ja sen hyväksyttäväksi esittää semmoisen apulaisen. Sitä paitse johtokunta alkoi valmistaa oppilaskoulun aikaansaantia, siten että se jo ennen näytäntökauden päättymistä tarkasti ja lopullisesti muodosti Finnen laatiman ehdotuksen semmoisen laitoksen säännöiksi sekä tiedusteli sopivia opettajavoimia. — Jalmari Finnen eroamisen johdosta lisättäköön, että se epäilemättä oli vahinko teatterille. Myönnettävä on, että hän tuskin vielä oli luonteensa ja taiteellisen kehityksensä puolesta kypsynyt tulemaan teatterin pääjohtajaksi, mutta toiselta puolen hänellä luonnostaan on, niinkuin on tapa sanoa, "teatteriverta", hän on monipuolisesti lahjakas ja kekseliäs ja on hänellä Bergbomin 7-vuotisena oppilaana runsaasti teatterikokemusta, puhumatta kirjallisista tiedoista sillä alalla. Tämmöisenä miehenä hän olisi ollut suureksi hyödyksi teatterille. Vanhalle johtajalle, joka oli ajatellut Finneä seuraajakseen, oli hänen eroamisensa yksi pettynyt toivo lisää.

Sen tehtävän, jonka johtokunta oli Bergbomille antanut, tämä — turhaan kuulusteltuaan erinäisiltä, kirjallisia edellytyksiä omaavilta henkilöiltä, tahtoivatko ruveta teatterin palvelukseen — jo ennen toukokuun loppua täytti niin, että ehdotti otettavaksi kaksi avustajaa, Adolf Lindforsin ja teatterissa ennen näyttelijänä olleen Anton Franckin. Näistä oli edellinen lupautunut harjottamaan useita näytelmiä ja jälkimäinen tarjoutunut ohjaajaksi. Hyväksyen ehdotuksen johtokunta teki sitoumuksen Lindforsin ja Franckin kanssa tulevaksi näytäntökaudeksi.

Taloudellisista oloista mainittakoon seuraavaa. Syksyllä puheena olleesta yleisestä rahankeräyksestä ei tullut mitään, sillä vastaus luvanpyyntiin kenraalikuvernööriltä saatiin vasta helmikuulla ja oli se — kieltävä. Jo sitä ennen, tammikuulla, johtokunta laati uuden valtioavun pyynnön, joka perusteluiltaan oli yhtäpitävä edellisen kanssa ja jossa anottiin, että teatterille myönnettäisiin kerta kaikkiaan 70,000 mk muuton aiheuttamiin kustannuksiin sekä entisen vuotuisen 32,000 mkan suuruisen valtioavun lisäksi 25,000 mk, laskettuna kesäkuusta 1903. Kirjelmään oli liitetty seuraava "tulo ja menoarvio", jonka me valaisevana todistuskappaleena otamme tähän:

Tuloja.