Oltuansa kotona lähes neljä kuukautta Bergbom-sisarukset kesäkuun ensi päivinä jälleen lähtivät yhdessä ulkomaille, ja 7/6 Emilie Berlinistä ilmottaa heidän onnellisesti saapuneen sinne. Aikaisemmin he kyllä olivat ajatelleet mennä joko Savonlinnaan taikka Heinolaan, mutta kun lääkärit pitivät Wiesbadenia Kaarlolle sopivampana, Emilie — miten olikaan väsynyt ulkomaanmatkoihin — ei epäillyt seurata häntä. Nti Nevanderille hän kirjoittaa 12/6:

— "Kun on täyttänyt 70 vuotta, näyttävät elämän värit sangen sameilta ja tummilta. Kaarlo voi jotenkin hyvin, kirjava levoton vilinä Unter den Lindenillä, Friedrichstrassella y.m. tuottaa hänelle iloa ja nautintoa; mutta minua tämä myllerrys väsyttää, mielentilani on ristiriidassa sen kanssa ja hyvin mielelläni matkustan hiljaisempaan ja vaatimattomampaan Wiesbadeniin. Olimme jo aikoneet lähteä huomenna, mutta silloin annetaan Lohengrin, ja velvollisuus käskee meitä jäämään siksi." R. Kajanus ja rva Ackté-Renvall olivat syksyksi suunnitelleet sarjan Lohengrin-näytäntöjä Kansallisteatterissa, ja Kaarlo tahtoi valmistautua avustamaan heitä näyttämöllepanossa. — Muuten mainitaan kirjeessä, että Kaarlo taas mietti Henrik IV:n esittämistä, jollei Ida Aalberg tulisi syksyllä vierailemaan niinkuin kevätpuolella oli sovittu. — Eräässä toisessa kirjeessä Emilie lausuu ajatuksensa mainitusta laulajattaresta seuraavin sanoin: "Kuka se on, joka niin uljaasti U. S:ssa arvostelee Tannhäuseria Parisin oopperassa? Pistää minua vallan vihaksi, että Aino Acktéta kohdellaan sillä tavoin. Totta kyllä hän ei ole mikään ihanteellinen Wagnerlaulajatar, mutta suuri taiteilijatar hän on sittenkin, ja meidän pitäisi olla iloisia siitä, että maallamme on tämä tytär. Nuorisomme meillä on kuitenkin nykyään kovin halukas vetämään alas kaikki, mikä vähän kohoaa joukkoa ylemmäs, jos nimittäin sillä ei ole etu kuulua läheisimpään ryhmään."

Viisi päivää myöhemmin (17/6) Emilie Wiesbadenista kirjoittaa heidän saaneen asunnon entisessä paikassa, Pension Victoriassa. Siitä hän on mielissään, "minä pidän tunnetuista oloista ja ihmisistä". Syvästi heihin oli koskenut sanoma Waldemar Enebergin kuolemasta (joka oli sattunut 7/6). Eikä ihme, menettivätpä he hänessä jälleen vanhan, luotettavan ystävän, samalla kun hän, yleiseltä kannalta arvostellen, "ihmisellisesti nähden jätti täyttämättömän aukon jälkeensä". "Mutta toivokaamme", Emilie lisää, "ettei Herra jätä meitä vaivaisia turvattomiksi, miten pimeältä kaikki näyttäneekään." — Tuskin sisarukset olivat asettuneet Wiesbadeniin, kun heidät saavutti tieto Bobrikoffin murhasta (16/6), sekin tärisyttävä sanoma, joskin toisella tavalla. Mitä sisarukset siitä ajattelivat, aavistaa seuraavasta kysymyksestä ja mietelmästä: "Mitä kagaali sanoo, tiedän jotakuinkin; mutta mitä sanovat ne ihmiset, jotka ymmärtävät, että jokaisella teolla on seurauksensa? — Miten liekään: salamurha on ja tulee aina olemaan salamurha."

Kaarlo menestyi ylipäätään hyvin Wiesbadenissa. Hän piti kylvyistä ja luotti niiden hyvään vaikutukseen, hän teki pitkiä kävelyjä tuntematta väsymystä ja puhuikin usein aika sujuvasti vieraittenkin kanssa, vaikka kieli taas seuraavana päivänä saattoi olla kankeanlainen. Wiesbadenissa sisarukset viipyivät 18:een päivään heinäk., jolloin kuumuus teki siellä olon tuskalliseksi. He lähtivät silloin Schwarzwaldin Sankt Blasieniin, viettääkseen siellä, viileämmässä ilmanalassa, jonkun aikaa neitien Birkmanien kanssa, jotka jo aikaisemmin olivat asettuneet sinne. Vaihdos tuntui miellyttävältä. Päästä pois sietämättömästä kuumuudesta ja vieraista ihmisistä raittiiseen ilmaan ja ystävien seuraan vaikutti virkistävästi, mutta itse paikka ei näy suuresti viehättäneen ainakaan Emilietä:

— "Täällä ei saa kävellä tasaisella maalla, vaan aina mäkeä ylös taikka alas. Kaunista täällä on, ilma on kevyt ja kirkas, mutta en minä kauvan voisi viihtyä tämmöisissä ahtaissa, kapeissa laaksoissa. Muutamia pensioni-[täyshoitola-]taloja, muutamia hotelleja, yksi koulutalo, joka samalla on raatihuone, kaunis, Rooman Pietarinkirkon mukaan rakennettu kirkko, joka olisi hyvin tyylikäs muualla, mutta ei sovi tänne — siinä koko kaupunki!" — Seuraus olikin, että sisarukset pian päättivät lähteä paluumatkalle. "Minä ikävöin niin kauheasti kotia ja, merkillistä kyllä. Kaarlokin. Hän tahtoo hyvissä ajoin ryhtyä kaikkiin valmistustöihin; nyt kun syyssuunnitelmamme on kokonaan muuttunut, on hänellä paljo järjestettävänä. Emme saa, ei oopperaa eikä Ida Aalbergia! Hän sanoo tosin tulevansa keväällä, mutta 'nästa gång är en, skälm' (vasta kerta valehtelija). Ikävä että ennätimme tilata kahdet koristukset Grabowilta, egyptiläinen on yksinomaisesti Kleopatraa varten."

Viimeinen kirje on Berlinistä 2/8. Viikon päästä sisarukset toivovat olevansa kotona. "Hupaista on jälleen tulla kotia, miten huolestuttavaa, epäsopuista ja vaikeaa siellä lienekään."

Tavalliseen aikaan, 28/8, alkoi näytäntökausi, joka oli oleva Kaarlo ja Emilie Bergbomin viimeinen. Oli jo toista vuotta kulunut iskun jälkeen, joka mursi Kaarlon terveyden, mutta vaikka hän oli jotakuinkin toipunut, ei hän kumminkaan ollut entisellään. Sen huomasi parhaiten siitä että hän puhui niin kankeasti taikka niin lyhyesti, varsinkin vieraampien seurassa, sekä siitä että pitempi keskustelu häntä hermostutti tai väsytti. Työhalu oli kumminkin sama kuin aina, ja niin asiat suoriutuivat paremmin kuin varmuudella oli osattu toivoa. Tietenkin tämä riippui siitä että Emilie yhä jatkoi avustajatointaan — tuskin on ajateltavissa että toinen enemmän kuin toinenkaan yksinänsä olisi saanut mitään aikaan.

Ensiksi annettiin tavan mukaan vanhoja kappaleita, Murtovarkaus, Nummisuutarit ja Tukkijoella, mutta jo 7/9 oli ensi-ilta, nimittäin Eljas Erkon suomentama Ibsenin Kummittelijoita. Tämä kappale, joka 1880-luvulla oli jätetty näyttelemättä sentähden että johtokunta ei ollut yksimielisesti puoltanut sen ottamista, asetettiin nyt näyttämölle sen johdosta, että kaksi maaseututeatterista tullutta uutta näyttelijää, nti Hilda Martin[77] ja Aapo Pihlajamäki,[78] saisi ensi kerran esiintyä Helsingissä näytelmän päärooleissa, edellinen rva Alvingina ja jälkimäinen pastori Mandersina. Molemmat onnistuivat hyvin, ja tunnustettiin heidät arvokkaiksi, kokeneiksi lisävoimiksi seurueelle. Oswaldia näytteli Kilpi, Reginaa rva Rautio ja Engstrandia Rautio. Tärisyttävä draama meni kolme kertaa. — Toisenlainen menestys oli Romeolla ja Julialla, joka uusintona ilmestyi näyttämölle 14/9 ja syksyllä näyteltiin 11 kertaa. Kun jo 12 vuotta oli kulunut siitä kun se viimeksi esitettiin, oli se nuoremmalle polvelle aivan uusi, jota paitse näyttämöllepano ja esitys olivat oivallisia. Romeona esiintyi niinkuin ennen Axel Ahlberg, mutta Juliana nti Lilli Högdahl, joka näytteli varsin välittömällä tunteenilmaisulla. Rva Suonio oli etevä imettäjänä, Lindfors kelpo Mercutio, joskin pannen liiaksi painoa luonteen veitikkamaisuuteen.

Kaksi merkillistä konserttia annettiin Kansallisteatterissa syyskuun 20 ja 22 p. Mainio laulajattaremme Alma Fohström-Rohde oli näet tullut Helsinkiin viimeisen kerran esiintyäkseen kotikaupungissaan (kolmas konsertti Palokunnantalolla 25/9). Hän oli päättänyt laulaa jäähyväiset ihailijoilleen, ennen kun ne luopuisivat hänestä, ja tahtoi tehdä sen samalla näyttämöllä, jolla hän muinoin oli ensi kerran astunut yleisön eteen. Kun ajattelee laulajaisten merkitystä sekä sitä että taiteilijatar, mitä äänen tuoreuteen ja kirkkauteen tulee, ei vielä ollut mitään menettänyt ja että esityksen taiteellisuus oli mitä täydellisintä meillä on kuultu, niin on helppo ymmärtää minkä ihastuksen ja liikutuksen hän yleisössä herätti. Suosionosotukset olivat tunnelman mukaisia. Erittäin on tässä mainittava, että suuren laulajattaren käynti Suomessa ja se että hän hyvästijättöänsä varten oli valinnut juuri Kansallisteatterin esiintymispaikakseen, tiesi kaunista kunnianosotusta Bergbom-sisaruksille, jotka, niinkuin tämän teoksen alkuosista tiedetään, olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan taiteen uralla. Taiteilijatar oli heille aina ollut kiitollinen ystävä, samoin kuin he olivat häntä rakkaana pitäneet.

Syyskauden toinen uutuus oli kotimainen alkuteos, Yrjö Weijolan 4-näytöksinen kansannäytelmä Nuori luotsi, joka esitettiin ensi kerran 30/9 ja meni kaikkiaan 5 kertaa. Menestys ei siis ollut huono, vaikka kappale enemmän kuvaili saaristoelämää, kuin esitti traagillista aihetta kiinteässä toiminnassa. Evert Suonio oli onnistunut nimiroolissa ja samoin nti Tähtinen onnettomana, petettynä Annikkina. Kun sen jälkeen 7/10 oli annettu Kumarrusmatka ja Amalia ystävämme Robert Kiljanderin hyväksi sekä 10/10 Lea, Yö ja päivä ja Kihlaus Aleksis Kiven syntymäpäivän muistoksi, tuli 12/10 neljäs uutuus, Maila Talvion suomentama Stanislaw Przybyszewskin 3-näytöksinen näytelmä Kultainen talja.