Rosenbadin ravintolassa oli meillä hyvin hauskaa, aivankuin kotonamme, ja minä koetin nyt olla mukana ja pysyä muiden tasalla. Mutta heti kun nauroin tai puhuin äänekkäästi, rypisti Erik kulmakarvojaan ja oli moittivan näköinen, enkä minä saanut laskea leikkiä Kurtin kanssa ensinkään. Koetellakseni vieläkin Erikiä, esitin Kurtille lähempää tuttavuutta, mutta Erik ei nähtävästi hyväksynyt sitäkään.
— Mitä sinä tarkoitat ollessasi niin ankara minulle? kysyin suuttuneena, kotiin mennessämme. Miks'en minä saa tehdä samoin kuin Bettakin?
— Siksi että olet minun rouvani, sanoi Erik. Mitä se minuun kuuluu kuinka muiden rouvat käyttäytyvät, mutta minun rouvani tulee käyttäytyä moitteettomasti, ja niinhän sinä teetkin.
— Etkö tahtoisi minun sitten olevan Bettan kaltainen? kysyin ihmetellen.
— Sinä olet pikku hupakko, sanoi Erik.
Kerroin olleeni Maijan luona ja että hän oli sairas. Mutta jutun jatkoa en kertonut, ja sen vuoksi loppui se puheenaihe pian. Kuljimme ääneti Käsityöläiskatua eteenpäin, ja kaksi kertaa pelasti Erik minut hengenvaarasta, kuten hän sanoi, toisen kerran tempaistessaan minut raitiovaunun tieltä sillalla, ja toisen silloin, kun hän esti erään automobiilin ajamasta ylitseni.
— Minä en käsitä, sanoi hän, mitenkä sinä voit tulla toimeen yksiksesi?
— Siten, että kun olen yksikseni, luotan itseeni.
— Ei kait noin pieneen itseen ole mitään luottamista.
— Oh, saatpa nähdä, Erik.