— Sitä et tarkoita, sanoin katsahtaen hänen hienostuneeseen olentoonsa.
— Kyllä, minä tahtoisin olla yhtä viisas ja harkitseva. Minä en oikeastaan siedä elämistä, tulen sairaaksi. On sääli meitä, ymmärrätkö, jotka polveudumme vanhoista suvuista, elämä on suorastaan sietämätöntä meille. Ja hän nojautui huoaten taaksepäin autossa.
— Onko kysymyksessä jokin erikoisseikka? kysyin minä, varmana siitä, että hän tähtäsi johonkin.
Hän hymyili. — Sinä olet sielutieteilijä myöskin, niin, tiesin sen, hän sanoi. Suoraan sanoen, Kamilla, mitä on tapahtunut Erikin ja Kaarlen välillä? Hän alkoi äkkiä tuijottaa minuun niin, että minä peräydyin. Ensi vaistoni oli suojella sukulaisiani sivullisten uteliaisuudelta, ja minä vastasin sen vuoksi, etten tietänyt paljonkaan siitä asiasta, mutta että luulin heidän kaikessa ystävyydessä keskustelleen Kaarlen opinnoista.
Märtta hymyili ivallisesti ja kysyi, enkö tuntenut sen vertaa sukulaisteni asioita, että tiesin hänen olleen perheen tuttavana aina siitä saakka kuin hän kävi rippikoulua. Kaarle ja Erik eivät koskaan ole olleet hyviä ystäviä, hän sanoi. Erik ei ole milloinkaan ymmärtänyt veljeään, on pitänyt häntä varsin lujalla, ja Kaarle on vetäytynyt kuoreensa.
— Tunnen niin vähän perheen asioita, sanoin.
— Se on vahinko, se, sanoi Märtta. Sinunlaisellasi kunnollisella ja viisaalla naisella, jolla on vaimon vaikutusvalta Erikiin, perheen päähän, jolla on melkein yhtä paljon sanottavaa kuin rovastilla oli, voisi olla tehtävä suoritettavanaan. Voisin puhua paljonkin sinulle, mutta koska sinä et luota minuun, niin —
— Olin voitettu.
— Koska sinulla on niin suuri harrastus meitä kohtaan, sanoin minä, niin voit kernaasti saada tietää, että Erikin mielestä Kaarle ei pidä huolta itsestänsä. Nyt hän on taas hylätty eräässä tutkinnossa. Ja sitten on Erikin mielestä tarpeetonta, että hän tekee vekseleitä, kun hän saa kotoa kaiken mitä tarvitsee. Tiedäthän miten Erik inhoo velkoja.
— Oliko Erik hyvin kiivas, kysyi Märtta kiihkeästi.