Ensi kerralla esitin kysymykseni hyvin tyynesti. Erik vastasi: — Ajattelin, etten minä sodan takia enää voi saada tavallisia teräskyniäni, joilla olen kirjoittanut kaksikymmentä vuotta, ja sellainen pikku seikka saattaa häiritä työtäni.
En ollut odottanut juuri tätä, mutta olin heti valmis, tartuin hänen ajatukseensa ja selitin mitenkä sodan vaikutukset näyttäytyivät lukemattomissa yksityisseikoissa. Anoppi kertoi, sanoin, että hänen ompelijattarensa oli ostanut ompelulankaa useammalla kruunulla, hän luuli, että englantilaiset määräisivät vientikiellon. Ompelulangan saantia pidetään tavallisesti luonnollisena, mutta ajattelehan mitenkä kävisi, ellei sitä ollenkaan saataisi, kuinka kaikki menisi repaleiksi j.n.e. Kun vaikenin, ei Erik vastannut sanaakaan. Vähän nolona yritin alkaa taas: — eikö niin? kysyin. — Kyllä, sehän on selvää, hän sanoi, ei siihen tarvitse niin monta sanaa tuhlata.
Toisen kerran kun kysyin: — mitä sinä ajattelet? en muista, mitä hän vastasi, mutta vahingosta viisastuneena en alkanut saarnata, vaan sanoin: kas niin, tule tänne ja anna minulle suudelma sen sijaan. — Tule sinä itse tänne, hän sanoi, ja niin minä teinkin, ja sitten en ollut sen viisaampi.
Kolmannen, ja sen lupaan viimeisen kerran kun kysyin häneltä, vastasi hän vihaisesti: turvekysymystä. Silloin en vastannut sanaakaan, mutta seuraavana päivänä ostin muutamia turvepaakkuja koetteeksi, ja kun ne olivat tulleet, kutsuin Erikin kyökkiin ja sanoin: — koska sinä harrastat turvekysymystä, niin arvelin, että mahdollisesti tahdoit vähän kokeilla itse. Silloin hän hymyili ja taputti minua ja sanoi: — katsoppa vain, sinä näköjään panet muistiisi.
Illalla kysyin, innokkaana saada korjata hedelmät hyvästä käytöksestäni:
— Sanohan, Erik, pidätkö sinä minusta?
— Totta kai, vastasi hän äreästi.
— Pidätkö minusta vähän enemmän kuin tavallisesti tänä iltana.
— En, kuinka niin?
Hän ei ollut huomannut mitään! Silloin aloin epäillä Maijan pätevyyttä.