Seuraavana päivänä sanoi Erik iloisesti minulle, noustessamme päivällispöydästä: kuulehan Kam, tuosta talouspuuhasta sinä selviät kuin tyhjää tehden! Mitä me teemmekään tuolla Matildalla juoksemassa kintuissamme? Minäpä kirjoitan hänelle, että hän saa livistää pesteineen ja ottaa toisen paikan. Minä olin alkanut korjata ruokia pöydältä ja suoritin sen vastaamatta sanaakaan. Erik katsahti minuun hiukan kysyvästi.
— Pyytäisin saada kahvin samalla, sanoi hän ja meni huoneeseensa.
Tunsin kuinka kuuma aalto huuhtaisi lävitseni ja luulen, että tulin tummanpunaiseksi kuin tulppaani. Tultuani kyökkiin asetuin tuijottamaan kahvipannuun, mutta en liikuttanut sormeanikaan pannakseni sen tulelle. — Saat vartoa kahvia, ajattelin. Ja kuta enemmän istuin siinä murjottamassa, sitä enemmän vimmastuin. Pääni oli kipeä ennestään, nyt se äkkiä tuli vielä pahemmaksi. Olin pessyt makuukamarin itse uhallakin, vaikka Erik sanoi: ota portinvartia! Polvia pakotti ja kirveli ja oikea käsi vapisi vielä. Kesken kaikkea aloin parkua.
— Selviät kuin tyhjää tehden! Hän luuli tietysti, että kaikki oli kuin leikintekoa minulta, joka olin tottumaton omin neuvoin hoitamaan taloutta. Kuinka olinkaan todella ahertanut näinä neljänätoista päivänä ja ponnistanut ruumiin- ja sielunvoimiani, jotta kaikki olisi Erikin mielen mukaista. Ja tämä oli kiitos. "Kirjoitan Matildalle, että hän saa livistää!" Hän ei edes kysy mitä minä asiasta ajattelen! Vielä vähemmän jaksanko kestää. On itsestään selvää, että minun toimekseni sopii aivan hyvin käyttää aikani hänen jälkiensä siivoamiseen, lakaisemiseen, astioiden pesemiseen ja ruo'an laittamiseen. Sitäpaitsi sopimus oli minun tekemäni, eikä hänen asiansa ole sitä purkaa, luullakseni. Mutta minun sanani ei luonnollisesti merkitse mitään. Naisen sanaa ei pidetä kunniasanana. Uhuu, nyt näen minkä verran hän minusta välittää!
Puolen tunnin kuluttua nostin pääni kyökkipöydästä, siinä suhisi, hakkasi ja poltti. Vasten tahtoani aloin kuunnella mitä Erik puuhasi asuinhuoneissa, mistä johtui, ettei hän vaatinut kahvia? Kirjoittiko hän kenties Matildalle? Äkkiä kuulin hänen harovan kalossejaan, sitten napsahti patenttilukko, hän oli mennyt!
Tämä uusi isku palautti minut täydelleen tajuihini, sillä nyt sitä tarvittiin. Asetuin pesemään astioita, panin kahvin tulelle ja tein parhaani katsellakseni asiaa Erikin kannalta. Kenties tuo ehdotus, että tulisimme toimeen ilman palvelijaa, ei hänen puolestaan ollut niinkään kohtuutonta lopuksi? Se oli varsin edullista taloudellemme, se ratkaisi kysymyksen työansioistani. Oliko se vain itsekkyyttä? Ei, sillä epäilemättä hänelle olisi mukavampaa kun olisi tottunut ja kelvollinen palvelija. Kun hän imarrellen esitti asian minulle, niinkuin voisin korvata palvelijan täydellisesti, silloin hän kenties oli kohonnut itsensävoittamiseen, joka hänen mielestään olisi ansainnut paremman palkan kuin minkä minä annoin. Parkuessani olin tietysti onnistunut saamaan ääneni kuuluville. Hän oli suuttunut vuorostaan, ja se, että sai turhaan odottaa kahvia, ei ollut saattanut häntä leppyisemmälle tuulelle. Sitten hän oli mennyt tiehensä. Päästyäni tähän asti olin täydelleen saavuttanut tasapainoni. Aloin huomata, että Erikin ehdotus oli oikeastaan sangen kohtuullinen, minunkin kannaltani katsottuna. Siten pääsin haalimasta kokoon piano-oppilaita ja jyskyttämästä pianoa rikki. Jos Erik palaa viiden minuutin kuluessa, ajattelin, löytää hän minut yhtä selvänä kuin kahvinkin. Mutta hän ei tullut, kahvi jäähtyi ja minun oli vaikea ylläpitää sovinnollista, myöntyväistä mielialaani. Valtimoni sykki ja poltti yhä, väristykset puistattivat ruumistani, tulin yhä haluttomammaksi, pääni oli kuin uuni, joka on suljettu liian aikaisin lämmittämisen jälkeen. Tulen varmaan sairaaksi, ajattelin, no, kernaasti minun puolestani. Vielä puoli yhdeksän aikana ei Erik ollut kotona. Nyt olin todellakin sairas ja heti haluttomampi sellaiseksi. Koetin selitellä oireita: kaikki johtui kaiketi vain väsymyksestä ja mielenliikutuksesta, enkä minä aikonut antaa perään. Siihen aikaan päivästä oli minulla tapana mennä alas hinkkeineni; mutta tänään tein sen todellisella nautinnolla ja toivoin vain tapaavani uhkean emännän hylkeennahkakappoineen ja töyhtöineen.
Mutta voiko kukaan ajatella hullunkurisempaa tilannetta? Ehdittyäni rappujen puoliväliin takaisin, menetin, tietämättä miten, tasapainoni ja minun täytyi istuutua rappusille hinkkieni keskelle. Sitten alkoi S:t Erikinkatu 50 B keinua, rappuset pyörivät mukanani, ja vain pitämällä lujasti kiinni käsipuusta voin pysyä tanssin mukana. Silloin tuli minua kohti muuan varjo, ja minä muistan, että ihmettelin kuinka se voi pysyä tasapainossa niin helposti, kiivetessään ylös näitä hurjistuneita rappuja. Mutta olento pysähtyi eteeni ja sanoi:
— Mitä ihmettä teet sinä täällä?
— Auta minua kotiin! sanoin minä.
Tulin kotiin. Erik riisui vaatteeni, pani minut sänkyyn ja soitti puhelimella äidilleen, ja äiti sanoi: — Anna hänelle viinimarjaviinaa!