Yöllä kuulun, hien virtanaan valuessa, huutaneen Matildaa, mutta heti aamun tultua ja kun tunsin olevani viileämpi ja selvempi, sanoin Erikille: — Kirjoita vain kernaasti Matildalle ja tiedustele mitä hän sanoo!
— Sen olen jo tehnyt, sanoi Erik, vien sen postiin mennessäni pankkiin.
Olin ollut täysin valmis kehoittaakseni häntä kirjoittamaan, mutta tämä vastaus teki minut mykäksi. Käännyin seinään päin ja nielin kyyneleeni.
— Mitä arvelet, pienokaiseni, eikö se ollut hyvä? kysyi Erik iloisella äänellä, joka loukkasi minua vielä enemmän.
En voinut vastata mitään, silmäni olivat kyynelten vallassa.
Erik oli hetken vaiti. Viimein hän sanoi:
— Kirjoitin, että hän tulisi huomenna. Mutta mitä ihmettä sinä nyt uliset?
Ja sitten läksi hän syömään suurusta äitinsä luo ja lupasi lähettää hänet tänne kohta.
Matildan arvoitus oli siis ratkaistu sattuman kautta, ilman minun myötävaikutustani. Ihminen luulee pitävänsä kohtaloaan käsissään, ja kuinka onkaan, niin hän sen sijaan on kohtalon kourissa.
Häpesin kuvaamattomasti itseäni. Olin mielihyvällä kuunnellut Märtan ylistelyjä kunnollisuudestani ja liian kernaasti antanut uskotella itselleni, että minä viisaudellani ja vaikutusvallallani Erikiin voisin suorittaa jonkun tehtävän sukulaisteni kesken. Mutta sitten kohta menetän pienen harmin takia malttini, tulen pahalle päälle ja saavutan ensimmäisen voittoni Erikin tahdosta kyynelillä ja tolkuttomuudella!