Oli aika, jolloin pahimpana kaikista pidin hammaslääkärille menoa. Nyt tiedän hiukan enemmän…
Olimme kolme vuotta odotettuamme vihdoinkin saaneet kodin, olimme juuri päässeet rauhaan. Silloin Erikiä iski arimpaan kohtaan aivan kuin paha ja taitava käsi. Ja hänen kauttansa minua.
Sinä päivänä, jolloin tämä tapahtui, myöhästyi hän vasten tapaansa päivälliseltä. Mutta minä en ollut levoton, olimme edellisenä iltana puhuneet paljon siitä, että mahdollisesti rakentaisimme pienen oman kodin erääseen uuteen, virkamiehille aijottuun huvilakaupunkiin, ja minä ajattelin: Erik on varmaan niin innoissaan, että hän saattaa toveriaan, joka jo on rakentanut, kotimatkalla keskustellakseen asiasta.
Viimein menin parvekkeelle, ja sieltä näin hänen tulevan. Jotakin oli tapahtunut, sen huomasi heti, joku onnettomuus, mutta mikä?
Jo portaiden puolivälissä olin häntä vastassa ja kysyin: — Mitä on tapahtunut? Hän ei vastannut. Vielä sittenkin, kun oli tullut sisään, riisunut takkinsa ja istuutunut tuolille, oli hän vaiti.
Matilda, tuoden juuri ruokaa, kääntyi salamannopean vaiston ohjaamana, ennenkuin Erik huomasi hänet ja ruuan. Olimme kahdenkesken suljettujen ovien takana.
— Erik, pyysin minä, sano se minulle! Olenhan sinun ystäväsi, joka pidän sinun puoltasi kaikissa vaiheissa ja aina rakastan sinua ja uskon, että sinä teet oikein.
Hän katsahti minuun.
— En minä ole varastanut, jos sinä valmistaudut pitämään puoltani siinä asiassa, sanoi hän.
Ah, hän olisi voinut olla ystävällisempi — — tunsin iskun rinnassani, mutta nyt ei ollut kysymys minusta.