— Mutta minulta on varastettu, hän lisäsi. Tunsin suurta helpotusta.
— Jumalan kiitos, ettei mitään pahempaa ole tapahtunut, sanoin.
— Jumalan kiitos, hän matki katkerasti, kysymyksessä on 17,000 kruunua.
— Niin, mutta niin paljonhan ei sinulla ole!
— Ei, ja se juuri onkin pahinta.
— Ovatko ne pankin?
Hän nyökkäsi. Pitkän aikaa istui hän aivan liikkumatta, kasvot käsien peitossa.
Koetin päästä selville siitä mitä oli tapahtunut. Seitsemäntoista tuhatta voisi näyttää monen mielestä varsin pieneltä erältä, mutta ne merkitsivät meille, joilla ei tosin mitään ollut, mutta emme olleet kenellekään mitään velkaakaan, laahustamista velkataakan painamina parhaimmat elinvuotemme, varjoa tulevaisuuteemme nähden, aherrusta ja huolta. Tiesin kuinka Erik vihasi velkoja, kuinka hänellä oli ollut kunnianhimona aina tulla omillaan toimeen, aina tehdä selvä puolestansa, kuinka hän ennemmin kärsi puutetta aina mahdottomiin, jos niiksi tuli, ennenkuin turvasi muihin. Yhteiskunnalla on sittenkin kylliksi loisia laahattavana mukanaan, oli hänen tapansa sanoa. Hän ei tahtonut kernaasti myöntää, että voi velkaantua syyttäänkin. Laiskureita ja lurjuksia ne ovat useimmat, sanoi hän itsepintaisesti. Äkkiä sanoi Erik päätään kohottamatta: — Minut on väliaikaisesti erotettu.
— Kuinka halpamaista, sanoin minä ja olin topakan näköinen, mutta nuo sanat täyttivät minut kauhulla.
— Ei se ole halpamaista, sanoi Erik koettaen hymyillä. Minä menin suurushuoneeseen ja jätin setelit esille.