Matilda viipyi. Erik kävi kärsimättömäksi ja tahtoi lähteä itse kesken päivällisen. Silloin Matilda palasi.
— Minun täytyi haukkua puotirouva pahanpäiväiseksi, sanoi hän silmät säkenöiden.
— Vai niin, ne alkavat jo, sanoi Erik huoaten. On parasta, että
Matilda haukkuu muiden mukana, se on yksinkertaisinta.
— Ei minun tapanani ole käyttäytyä sillä lailla, vastasi Matilda arvokkaasti.
Mutta Erik meni makuukamariin sanomalehtineen ja väänsi oven lukkoon.
Siinä me olimme silavapannukakkuinemme.
Otin palasen, koetin syödä, ja ääneeni kirkaisten puhkesin itkuun.
Ilman puhelinta olisin kyllä vaipunut kyyneliin. Mutta alituinen soittaminen pakotti minut hillitsemään itseni. Matilda oli erinomainen kahlekoira, mutta tässä täytyi keskustella. Elleivät ihmiset saaneet purkaa mieltään puhelimessa, niin heidän päähänsä saattoi pistää tulla henkilökohtaisesti. Sanoin Matildalle: täällä ei oteta vastaan ketään, paitsi pankista tai poliisilaitoksesta tulevia.
— Tänne ei pääsekään kukaan muu, vastasi hän. Mutta tahtooko rouva sanoa minulle mistä on kysymys.
Tein niin, ja hän alkoi lohduttaa minua. Hän kertoi juttuja kiinni saaduista varkaista, niin, sellaisista, jotka olivat katuneet, ja varastettu tavara oli saatu takaisin.