— Ei kukaan ole tuntenut niin paljon roistoja kuin minä, niitä on lukuisimmin minun kotipaikallani.
Olin niin halukas ottamaan vastaan lohdutusta, että melkein annoin tuudittaa itseni rauhalliseksi, äkkiä seisoi Erik ovella, uusi tarmon ilme kasvoillaan.
— Nyt alkaa selvitä muistissani, sanoi hän, muistan erään olennon, jonka olen nähnyt pankissa pari päivää perätysten, ja jokin sanoo minulle, että juuri hän on syyllinen. Anna minulle päivällistä, niin lähden poliisikamariin.
Sen jälkeen on neljä päivää kulunut kuulusteluineen, haastatteluineen, etsintöineen ja kaikenlaisine hälinöineen.
Erikin "olento", johon epäluulot kohdistuivat, koska tuntomerkit sopivat erääseen kansainväliseen murtovarkaaseen, on kokonaan kadoksissa. Ei tiedetä onko hän jollakin salaperäisellä tavalla selviytynyt rajan yli tai ei. Nythän on roistoilla ja roskaväellä tavallaan kultaiset ajat. Ne uivat pinnalle, ovat liian lukuisia ja julkeita, jotta oikeus voisi saada ne pysymään aisoissa.
Olemme alkaneet päästä suhteellisesti jonkun verran rauhaan nyt. Tukholmalaisten mielenkiinto ei enää koske Erikiä ja hänen varastettuja rahojaan. Salapoliiseilla on joka päivä yhtä vähän esiin tuotavaa.
Vaikka pankin hallitus ei vielä olekaan lausunut mielipidettään, pidetään Erikiä ilman muuta korvausvelvollisena. Hänen äitinsä ja sisarensa panevat sitä vastaan, mutta niin en tee minä. He voisivat olla oikeassa, jos olisi kysymyksessä joku muu kuin Erik, tuo tunnontarkka ihminen.
— Pahimpaan asemaan joudut sinä, Kamilla, sanovat he.
Jospa asian laita olisikin niin hyvin, ajattelen minä.
Seitsemäntoista tuhatta! Se on aivan kuin alkaisi maksaa huvilaa saamatta asua siinä. Me olemme jo asettaneet menoarviomme vieläkin vaatimattomammalle pohjalle kuin ennen. Päästyämme Matildaan ehdotin minä, että hänet pantaisiin pois.