Hän heittäytyi sohvaan.
— Voiko se korvata kaiken mistä olet iloinnut?
— Ostan itselleni pari suurta nippua koivunlehtiä ja leikin helluntaita niiden varjossa. Ja sitäpaitsi minusta on hauskaa, että olen saanut iloita, lopetin turmiollisessa innossani tehdäkseni parhaani.
Erik syöksyi ylös sohvasta.
— Säästä urhoollisuuttasi, sen neuvon annan sinulle, sanoi hän pilkallisesti. Minä menen ulos ja viivyn jotenkin myöhäiseen.
Ja hän viipyi myöhäiseen. Niin myöhäiseen, että hänen tullessaan olin jo lakannut itkemästä.
Seuraava päivä oli helluntaiaatto. Heräsin alakuloisena ja tylsänä, ja minusta tuntui, että tahtoessani asettaa ikeen hartioilleni, kantaakseni päivän huolet, se olikin palasina, enkä tietänyt miten menettelisin nostaakseni kuormaa. Poissa oli kaikki ilo tehdä parhaani, kaikki halu ja into tehdä mitä voin Erikin hyväksi. Olinhan toivonut, että tämä yhteinen huoli veisi meidät lähemmäksi toisiamme. Mutta olinko katsellut asiaa väärältä kannalta tai miten sen laita oli, tuntui kuin olisi tuo toivo pettänyt.
Olin saanut pari vastausta ilmoitukseeni ja minun piti nyt vuorostani vastata niihin, mutta en viitsinyt. Eikä mitään koivunlehtiä ostettu.
Meidät oli kutsuttu anoppini luo illaksi, ja kun olin valmis, menin
Erikin luokse: — Tuletko mukaani? Erik loi minuun tutkivan katseen.
— Näyttää siltä, että olet tillitellyt, sanoi hän.