— Niin, hän istuu Konradsbergissä. Rahat olivat juuri hänen, sanoi
Matilda.
Tämä juttu tuntui minusta vahvistavan sitä, mitä pelkäsin. Sellaisia miehet tietenkin olivat. Nopeasti keksin jonkun asian Matildalle, eikä hän ollut vielä ehtinyt ovesta ulos, ennenkuin heittäydyin sänkyyni puhjeten kyyneliin voimattomuuteni, kurjuuteni, riippuvaisuuteni johdosta. Minä kiihdytin itseäni ja puhuin tolkuttomia itsekseni, valitin kohtaloani, kerjäsin ja pyysin Erikiä armahtamaan minua, antamaan ainakin sydämeni takaisin — — —. Äkkiä ponnahdin pystyyn. — Minä menen pankkiin ottamaan pois sydämeni, jonka olen tallettanut sinne, kuiskasin yhä uudelleen, ja tiesin kyllä, että se oli hölynpölyä, mutta en voinut vapautua siitä ajatuksesta sentään. Puin päälleni ja läksin ulos. Minä menen pankkiin ottamaan pois sydämeni, toistin lakkaamatta. Ja minä sanon: olkaa hyvä, antakaa se minulle kymmenkruunusina —.
Tultuani pankkihuoneistoon pysähdyin ja katselin ympärilleni. Erik istui selkä oveen päin eikä nähnyt minua.
Tahtoisin tietää mihin kassaan minun pitäisi mennä? ajattelin minä ja silmäilin tarkkaan vihaisin katsein kaikkia pieniä pankkineitejä, enimmän sitä, joka istui vastapäätä Erikiä — — —.
Viimein kuulin äänen vierestäni: — Hyvää päivää, rouva Falbe, on vielä liian aikaista tulla Erikiä noutamaan. Se oli Sahlgren.
— Tahtoisin tietää uskallanko mennä tervehtimään häntä? vastasin. Kyllä, sain tehdä niin aivan kernaasti, hän oli halukas itse seuraamaan mukana, niin ei voi mitään tapahtua minulle.
Erik näytti todellakin kummastelevan, mutta kun toveri seisoi vieressä, ei hän voinut kysyä minulta käyntini syytä. Ja kiitollisena siitä sanoin kiireesti hyvästit ja läksin.
Alhaalla käytävän luona tuli Erik jälkeeni.
— Halusitko jotakin erikoista?
— En, sanoin minä uudelleen epäluuloisena, miksikä niin?