16. Tulikuumia savipulloja.
Heinäkuun 14 p:nä
On olemassa sellainenkin, jota et voi pettää, ja se on kipu. Vaikka käyttäisi miten nerokkaita kiertoteitä sitä kaartaakseen, tapaa sen aina vahtimassa portillaan. Tämän tiedän varsin hyvin, mutta silti ei ole sanottu, että aina rohkenisin ilman muuta käyttää ainoata tietä: suorinta. Mutta sinä päivänä kun olin ollut pankissa ottamassa pois sydäntäni, teki tuska sellaisenaan minut rohkeaksi ja häikäilemättömäksi. Minä en ollenkaan välittänyt itseni hillitsemisestä ja tunteitteni peittämisestä, kun Erik tuli kotiin. Hän ei aavistanut mitään — luullakseni — niin että voidaan kuvitella hänen harmiaan ja hämmästystään, kun hän näki kyynelten murtaman vaimonsa, joka nikotti ja niisti nenäänsä koko päivällisajan ja joka hänen kysymyksiinsä, mitenkä oli laitani, antoi tuon turmiollisen vastauksen: "ei mitenkään". Olihan selvää, ettei hän tyytyisi tähän vastaukseen, ja minä olin myös valmis antamaan selityksen.
— Nyt sinun on puhuttava, sanoi hän, kun olimme menneet levolle.
— Ei minun aikomukseni ole riidellä ja esiintyä, Erik, vastasin minä rukoilevasti. Mutta minuun sattui niin musertavasti tänään aamupäivällä se, että kaikki on lopussa, ettet sinä enää välitä minusta.
— "Etten enää välitä". Vai niin, olemmeko joutuneet siihen nyt? Jopa nyt jotakin.
— En minä sano, että on sinun vikasi, että olemme siihen joutuneet, luultavasti on vika minussa, mutta ei se silti ole hauskempaa, Erik. Minua kiusaa aivan kuollakseni, että olen epäonnistunut jossakin, jota olen yrittänyt kaikin voimin ja kaikesta sielustani.
Nyt tahdon olla suora ja myöntää, että olin toivonut Erikin sanovan: et sinä ole epäonnistunut. Selvänäköisesti arvosteltuna oli kyllä oikein minulle, että sain turhaan odottaa, että minun pieneen tuhmaan syöttiini tartuttaisiin. Mutta siitä huolimatta Erikin juro vaitiolo juuri tällä hetkellä sai minut hulluksi, vieläpä villiksi kivusta.
Minusta tuntuu, että aina muistan tuon hetken: yö oli valoisa, niin että erotti jokaisen esineen ja värin huoneessa, ikkunaverhojen ja maton vaatelias ruusunväri muistutti minua mielettömistä unelmistani. Katsellessani ympärilleni kohtasi minuun seinältä, missä äidin muotokuva riippui, elävää sääliä ja lempeää ylenkatsetta ilmaiseva katse: Lapsi kulta, ettet sinä vielä ole päässyt pitemmälle, vaan rimpuilet tuolla tavoin vielä! Rohkenin syrjäsilmällä vilkaista Erikiin, joka makasi selällään ja tuijotti suoraan eteenpäin kyllästyneen ja tiukan näköisenä. Enempää en tahtonut nähdä, vaan käännyin poispäin ja kyyristyin kokoon kuin eläin, kädet teurastusnaamion tavoin kasvoillani. Siten makasin hiljaa, en tiedä kuinka kauan, ja koetin taivuttaa sydäntäni kärsivällisyyteen.
Sillä välin oli Erik luultavasti harkinnut itsekseen, kuinka hän kohtelisi minua — ja viimein huomannut, että olisi paras koettaa puhua järkevästi kanssani, epäonnistumisenkin uhalla. Tämä ajatus oli kyllä oikea ja hyvä, vahinko vain, että yksikin järjetön sana olisi ollut paljon parempi.