Kaupungilla sade hiljainen: laulu veden, laulu harmaan kiven. Aavistusta kevään tuulien ilmassa jo huokuu armas hiven… Puiston harva oksaholvi ylläs kaartuu varjoin tummansinisin. Tiellä suojalumi tuoksunkylläs tarttuu onnellisen jalkoihin.
Unelmasi tähden värisit kaikin hermoin tähän päivään asti, kun sen vajoavan epäilit syviin avaruuksiin huimaavasti —. Sisällä nyt asut unelmassa: pelko, levottomuus hälvenee niinkuin huoneessasi valkeassa, jota lamppu lämmin valaisee.
Onko ihaninta omistaa? — sentään salaa sydämesi kysyy. Hienon tuoksun lailla katoaa herkin hurma siitä, mikä pysyy. Onnellinen! kuumat unes vaihtuu talttumuksen rauhaan viileään. Lumen helmaan nuoruutesi haihtuu, niinkuin lauha sade kevätsään.
SOKKO
Minä kuljin silmin peitetyin ja itseni köyhäksi luulin. Mut sadun lintujen suhinan öin päivin ylläni kuulin.
Pois riistin verhon ma silmiltäin,
ja ne valoa ahmien joivat —
mut ikävöin havinaa siipien,
jotka sokean yllä soivat.
Oi sitokaa silmäni uudestaan! rakas mulle on pimeän taakka. Nyt tahdon silmin peitetyin minä kulkea hautaan saakka.
AAMU
OMENAPUUN ALLA
Puol'avoimin silmin, raolla huulin olen uinunut taivaan puhdasta hurmaa juoden. Sydänpäivän hiljaisuus on lämpimin tuulin kuin tuoksuva laahus levinnyt puutarhaan. Ja ma keskellä syvää uneksumistani kuulin, miten varisee oksilta haurain kauneus vuoden. Kuin maa on sieluni kukkia valkeanaan.