Miten hyvä hämärässä
hänen istua olikaan!
Ei kirveltäneet silmää
kivet kalliit loistollaan.
Mut vielä pimeämpää hän halasi kuitenkin ja pakeni kuoleman kylmiin, yötummiin saleihin.
KUUNVALOSSA
Maassa puiden mustat varjot makaa, paistettaan luo himmeätä kuu. Mutta suurten ikkunoiden takaa näen kasvot. Sydän seisahtuu. — Rakas! — huuleni mun tapailevat sanaa, jolla veren lämpö ois. Kädet hyväilyistä vapisevat, joita ikävöi ne antaa pois.
Siivin liidän aikaan säteilevään, hetkiin tuhlattuihin nuoruutein. Aistimiini tulvii mailta kevään tuoksu aamunraikas syreenein. Silloin hengitin ma onnellinen ilmaa ihaninta hurmion, jok' on lailla taivaan hellän sinen läheinen ja saavuttamaton.
Näen toisen sielun pohjaan asti: sama kirvelevä kaipaus. Silloin huuliamme katkerasti viiltää lasin kylmä kosketus. Kuumin, kuivin silmin tuijotamme kauan sydämestä sydämeen, kunnes hälvenemme toisiltamme taakse lasiruudun jäätyneen.
SININEN HÄMÄRÄ
Valohämyyn himmeähän ilta kadun hunnuttaa. Satanut on lunta vähän — pehmeänä siintää maa.
Ihmiset niin vaiti kulkee, varjot on niin lempeät. Hiljaa uutimia sulkee kädet näkymättömät —