Minä himoitsen kauas — minne?
Taa viimeisen taivaan kaipuuni ois.
Ah, siivin haavaisin sinne
jos minuuden tuskasta kimmota vois!
On kristalliseinää monta
tiell' avaruuslinnun: ne särkevä oon.
Alutonta ja Loputonta
minun sieluni kasvoihin katselkoon.
KEVÄTLEGENDA
Muistan kuulaan pylväskaupungin, siintävän kuin usva vuoritiellä. Kerran enkeliä rakastin alla puiden kukkivien siellä. Sairas olin, vaikka suonissani kuohui kevät kohiseva maan. Enkeli, vaikk' etsit huuliani, kuuluit Jumalalle kokonaan.
Olit intohimo, puhtaus. Silmäni kun silmissäsi uivat, poltti verta pyhä juopumus — yllä, alla taivaat avartuivat. Hiuksiesi hyasintinhuuman tunsin värisevin sieraimin, yli otsas valkoisen ja kuuman tuhat hyväilyä tuhlasin.
Mutta kaukaisuuteen huimaavaan aina multa olentosi haipui. Luotas sydämeni puoleen maan pahaa, mustaa unta nähden vaipui. Miten köyhäks elämäni saikaan! Viluun herää aamut nuoruuden, niinkuin lumen sulamisen aikaan puhkee parvi tummain krookusten.
KUMMALLINEN SATU
Oli hallitsija muinoin hyvin aurinkoisen maan, — hyvin onnellisna asui hän suuressa hovissaan.
Kuin laskettu timanteilla
oli elämänsä tie.
Pyhän salatiedon kirjan
hän isiltä perinyt lie.
Mut kerran ikävystyi
hän onneen, viisauteen,
repi maahan palatsinsa,
läks hulluinhuoneeseen.