Mun lähetessäin linnan portti aukes verkalleen.
Pelon tunsin — kuljin loihdittuna kohti.
En tiedä, miten saavuinkaan ma peilihuoneeseen,
missä lamput sinipunaisina hohti.
Näin vastahani nuorukaisen käyvän kruunupään.
Pois paeta en voinut syleilystä.
Palo tumma syttyi sieluhuni hänen silmistään.
Kuin viiniä join vieraan hengitystä.
Ja jossain alkoi soida silloin huilut hiljaiset
kuin soljuis laine rantahietaan kuumaan.
Yli silmieni valahtivat silkkiuutimet.
Niin hukuin hänen suudelmainsa huumaan.
Mut minne lienee häipynyt mun autuuteni uus?
Kuin askel oisi korvaan kaukaa soinut.
Oli lattiakin kova, kylmä niinkuin katkeruus,
ja nyt ovea en mistään löytää voinut.
Yhä hapuilin ma nyrkkejäni lasiin jyskyttäin
salin synkän peiliseinämiä pitkin.
Omat, sairaat kasvot kaikkialla vastassani näin. —
Minä heräsin ja haikeasti itkin.
ÄÄNETÖN MAA
Olen joutunut maahan, jota en tunne. En tiedä, täällä ma kuljen kunne. Ovat outoja pilvet, outoja puut, ovat vieraita minulle ihmiset muut. Kuin valkeat, viileät marmorikuvat he vaieten käyvät ja haaveksuvat, ja tyyni kuin kuolema hymynsä on.
Kai myös minä kärsin ja riemuitsin kerta, kun sävelten paljous kuohutti verta; nyt ympäri on syvä hiljaisuus, unihorros ja liikkumattomuus. Ei linnut laula, ei latvoissa tuule, ei kahinaa lehtien korvani kuule — vain rannoilta kumean huounnan.
Yhä alla huimaavan pilvikaton mua painaa ahdistus tuntematon, kun puutarhoissa ma harhailen kukantuoksuja raskaita hengittäen. Sydän rinnassani ei elä, ei sykkää: sekin on kuin marmorikiveä mykkää — siks että se unhoitti kaipuunsa maan.