TUSKALLINEN RAKKAUS
Aron valkea, kirpeä suola on rakkautemme.
Janon kiduttavan ja ikuisen se tuo.
Ah sairaita meitä! Liittyä koskaan emme
voi niihin, jotka Elämän kaivoista juo.
Aron valkea, kirpeä suola on rakkautemme.
Kuin kirkas, hiottu säilä on rakkautemme.
Joka suudelma viiltää huulemme haavoihin.
Pyhän askeetin lailla silvomme jäsenemme,
kun toiset juhliin kulkevat seppelin.
Kuin kirkas, hiottu säilä on rakkautemme.
KUUNVALOSSA
HOPEAVIULU
Kun olen yksin, sairas ja kaikkea vailla, välkähdyksenä eletyn autuuden nään. Hurmaantuneen tietäjänaisen lailla sieluni katsoo aikojen hämärään. Valkean tähden kentillä autuailla lapseksi leikkimään minut Jumala loi. Kastehelmiset pensaat kimmelsi mailla, viileä sade hopeaviuluna soi.
Hopeankirkasta soittoa avaruuden ikävöin uneeni mustaan, näännyttävään. Kerran hohteessa luomisaamun uuden herään Jumalan viulun värinään. Kiusattu, eksynyt lapsi ma ikuisuuden astun kalliorannalta pimeän maan sinisiin aaltoihin ihanan rannattomuuden uidakseni tähtehen valkeaan.
PEILIKAMMIO
Jokin viittoi mua keskiyöllä vuoteeltani pois
yli soiden, joilla niittyvilla häilyi.
Puut huojui oudon siniset kuin varjoja ne ois.
Uni hauras yhä silmissäni säilyi.
Oli edessäni järvi niinkuin musta kuvastin.
Kuun juova valui kalpeana vesiin.
Vahakynttilöiden suurten lailla tornit palatsin
läpi usvapilven kohosivat esiin.