KAUHUN MAA
Kaltaiseksi mustan kalmiston muuttunut mun sydämeni on. Puut paljaat siellä niinkuin kädentyngät tien kummallakin puolen törröttää, ja patsaat seisoo paasijalustoillaan kuin ruumiit, joilta katkaistu on pää.
Lyhdyt myrskyssä on särkyneet, maassa kiiltää lasinsirpaleet. Yks liekki vielä kytee salaisesti kuin valekuolleen katse mieletön. Ja taaja yökköparvi peittää tienoon — sen siivet verhoo kauhun näyttämön.
AAMUTAIVAS
On eessäni aamun autio taivas, kun silmäni aukaisen. Sydän, vain on sun haikea katumusvaivas tuon taivahan kaltainen.
Mihin nuoruudenaikasi parhaan heitit
ja osan, jonka sait?
Mihin synnyinperintös ainoan peitit? —
oot tunnonsairas ja vait.
Avaruuksia kaihtavat verhot harmaat,
ja tumma on huoneeni mun.
Oi mennehet aamut ja päivät armaat,
ma eteenne polvistun:
pyhän, vaikeimman paisteensa taivaanne soivat ja tuoksunsa puhtaimman — omat erheeni pilvisen hämärän loivat ja tuskan ahdistavan.
Mut ihmisen askeleita vetää
veren kuume ja kaukaisuus,
siks kunnes ei kumppania ketään —
vain yllämme avaruus.
Miten ikävöin ikeestä levottomuuden ja vuosien harhasta pois! Ah, armotaipaleen ani uuden — jos vielä sen alkaa vois!