Nyt kimaltavat aamut talvikuiden, on poissa pimeys, ja läpi tummanpunertavain puiden käy kevään väristys. Kuin ihanasti auki kimmahtaisi taas lipas nuoruuden, ja kaikki salaisuudet nähdä saisi lukitut pohjaan sen —!
Oi lapsi, haltuus nuoruuteni annan kuin lippaan lukitun. En ikävöi, vaan iloisesti kannan sen pieneen kätees sun! Jos elämäni keväthurma varhain mult' ohi mennyt on, en tunne kipua. Jää mulle parhain: sun silmäs viaton.
LAPSEN UNI
Lapsensilmin sinisin ja suurin äsken äitiäsi katselit. Ajoi luona paratiisin muurin perhosia pienet serafit. Suljit silmäs, lamppu sammui multa, kuitenkaan sua jättää henno en. Yli vuotees kumartuen, kulta, yössä hengitystäs hiljaa kuuntelen.
Unesi on aamukasteen lainen tuoksu toukokuisen puutarhan, taikka hento pilvenhattarainen yllä kevätheinän huojunnan. Unesi on elontäysi multa, siihen mahtuu kaikki silmut maan. Nuoruuden saan ihanamman suita, kuin se nuoruus, jonka tuudin kuolemaan.
Kallis lapsi, unes lämmön armaan tunnen niinkuin autuuteni mun sydän vavisten, kun tiedän varmaan, että kerran kadotan ma sun. Kerran suljet olentosi multa, pimeyteen, köyhä, yksin jään. Ole kauan omanani, kulta! Nuku sydämeni pesään pehmeään.
RUKOILEVAT SILMÄT
Sarastuksen rannalla, punan ja kullan meressä kohoaa ruskea kukkula, huojuvat Jumalan puut ja mustat linnut uivat sarastuksen rannalla.
Maailman ikkunoista katsovat kalpeiden äitien silmät kuin himmeät aamutähdet, rukoillen hiljaa: Jumala, katso pienten karitsaisi puoleen, kun uupunein käsin ne sinulle ojennamme!
On raollaan portti rauhan maan sarastuksen rannalla.