»Näin varhaisella sun kukitti ken?» soi puistosta armaan naurava ääni. On surku somuutta kukkain: kun suudelmin peitti hän pääni, ne kuolivat rutistuen.
ALLI.
Soi ulapalta ääni allin harmaan. Sa mietit: »Vilu aavalla on varmaan, kun vihaisesti ärjyy vaahtopäät ja tuuli irroittaapi salmen jäät.»
Niin monin aamuin valituksen kuulit
ja mieles heltyi — lemmeksi sen luulit.
Ah, että säälistä se heltyi vain
mua vuoksi kohtaloni armahtain!
Sa laske jälleen ulapoille alli, sen kuolla kevättalven tyrskyyn salli, kun vihaisesti ärjyy vaahtopäät ja tuuli irroittaapi salmen jäät.
MENNYT.
Sa ruusut sylihini kannoit,
yön tähden kiinsit hiuksihin.
Sa huulilleni soinnut annoit.
Kuin huilu nauroin, helisin.
Myös opettanut oisit mulle
kuink' unhottaa pois kaiken sen!
Jäi puolet sielustani sulle.
Kuin viulu itken, värisen.
ITKEVÄ LINTU.
Jo kuoppasimme nurmeen me raukan tuskistaan. Sen rinnan punahurmeen joi ahnas multa maan. Syyslehdet ylle kummun on puista varisseet. Nyt viisahat me oomme ja vanhat, väsyneet.