Kuink' onkaan suurin ihme yksinkertainen!
Vain haaveksia, rukoella hartahasti,
niin saapuu kaikki myötä hetken ainoisen,
ja malja kallis täyttyy kukkuroilleen asti.
Elämän riemu katsoo silmin palavin,
ne polttavat niin syvän, taivaan siintävinä.
Mit' ikävöisin enää, mitä kaipaisin?
Jo tulin liian, liian rikkahaksi minä.
ME KAKSI VALKOISTA LINTUA —
Me kaksi valkoista lintua nyt lennämme pilvien taa. Niin kauas, niin kauas jää allemme pieni maa. Me raikkaita tuulia halkoen nyt uimme avaruutehen, ja huikaisun meri soi ympäri, suonissa humisee veri. Me sineä juomme riemusta humaltuen.
Me kaksi valkoista lintua nyt lennosta väsähtäin alas syöksymme pyörtyin kautt' ilmojen häikäiseväin. Kaks ruumista maassa värisee, sydän sydäntä vasten kylmenee. Kylän pienokaiset ne laulaen pitävät hautajaiset, laps'äänet heleät yllämme helkkyilee.
Me kaksi valkoista lintua nyt varjossa pähkinäpuun unt' onnesta näämme ja tuoksuista toukokuun. Sinivuokot kummulla kukkivat, ja ylhäältä pilvenhattarat niin hauraina hymyy … Ah, sinne sinisyyksihin lymyy ilon ihanin hurma ja haaveet puhtaimmat.
HELLUNTAIKELLOT.
Halki aamun terhenen soi ääni armahani. Herään — soivat huomenkellot kautta ikkunani.
Nousen nuorna, hymyhuulin — huomenkellot soivat. Heleätä helluntaita huomenkellot soivat — aavistuksia autuaita sieluni kellot soivat!
Kuinka sentään ihanaa on ihmislapsen elää! Sävel elon suuren laulun suonissani helää — suonissani soiden helää ilo, kaiho verten nuorten. Oi, jos kelloin kaiku kantais minut kauas yli laaksoin, vuorten —!