Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä! Hän vaatii myöskin ajan mennehen ja poimii niinkuin polttoyrtit siitä jok' ainoon lemmittynsä askelen.
Hän suven hyvää hedelmää ei niitä, hän myrkyttämä mustain liljojen. Hän saamastaan ei sallimusta kiitä, vaan itkee maata, joka vajos merehen!
Ah, kesken suudelmia suruun vaipuin voi värähdellä mimosan hän lailla ja vaiti on, ei nosta katsettaan.
Kuut kauniit katoo kyynelusviin haipuin, ja unen lempeätä lahjaa vailla hän öisin vääntelehtii vuoteellaan.
MUSTANPUNAINEN MELANKOLIA.
Kookospalmujen siimestämä tie, jota käyden askeleeni kantaa pitkin ahnaan, huohottavan meren liejuista rantaa. Luode kaikki rakkaimpani vie, muodottomia ruumiita mukanaan vuoksi kantaa.
Kookospalmujen siimestämä tie, tumma loimu aarniometsäin yllä — raskas murhe sydämessä hyljätyllä. Mikä tähti palanutkaan lie kerran unikoilla peitetyn kehtoni yllä?
Kuuma, vereen kastettu tähti paloi!
ODALISKI.
Hän lojuu pieluksilla divaanin, ja olkapäältä liukuu silkkihiha. On huulet punaiset kuin luumun liha, mut kasvot kuultaa lailla balsamin.