Ja ikkunansa peittyin ruusuihin kuin hiillos hehkuu — silmissään on viha: ei riitä niille puisto, pylväspiha, ne köynnösverkoin kietoo seraljin.
Niin tukehduttaa lemu myrhan, myskin, ja unhottunut ilmain heleyskin on tällä puolen tumman ristikon.
Ah, siellä virta välkkyy auringossa, ja täysin purjein keinuu aallokossa nyt laiva lähtövalmis, levoton —!
LOTI AZIYADÉLLE.
Oi Sirkassian metsien myrttikukka,
joka suot minun juoda huultesi hunajaa!
Sinä suloinen! Syvin lainein aaltoaa
alas olkapäillesi ambrantuoksuinen, tumma tukka.
Aziyadé!
Valot kirkkaat illoin syttyvät Stambulissa,
väri silmäisi fosforiloistein kimmeltää.
Sisin sielus arvoitukseksi aina jää,
sinä Aasian poloinen, silkinpehmeä pieni kissa.
Aziyadé!
KEVÄISET AROT.
Tuulen siivin lempi toi mun halki aromaan.
Kukkaverho kirjava sen peitti kokonaan. —
Nauratko, kaunis Katinka?
Kukkasiksi muuttua jos onnemme nyt vois,
tuoksuavan tulvan alla laajat arot ois! —
Uskotko, armas Katinka?
Mutta niinkuin hyasintit, liljat, tulppaanit,
helle polttaa nuoruutemme riemut kaunihit. —
Itketkö, pieni Katinka?