Kaikki kauniit laulut nukkuu nurmikummun alla. Ritarinpa kuulsi muinoin linna kukkulalla. Tuuti lasta, tuulan tuu, linna kukkulalla.
Nainen siellä nuorteuinen laulatteli lastaan, riensi illoin portahille ritaria vastaan. Tuuti lasta, tuulan tuu, ritaria vastaan.
Mutta kerran myrsky-yössä myöhään yksinänsä valvoi, vuotti vaimo vieno luona kynttilänsä. Tuuti lasta, tuulan tuu, luona kynttilänsä.
Kuule, hampain kiiluvin
jo talon hallit haukkuu!
Kaviot ne kumisee
ja siltapalkit paukkuu.
Tuuti lasta, tuulan tuu,
siltapalkit paukkuu.
Orhi tuttu, miesi vento:
miekka verta juonut.
Murtui kauno, katsehen
kun siihen oli luonut.
Tuuti lasta, tuulan tuu,
miekka verta juonut!
Säveleet on särkyneitä kehdon polkijalla. Kaikki kauniit laulut nukkuu nurmikummun alla. Tuuti lasta, tuulan tuu, nurmikummun alla.
SATU.
Veen hyöky hyrskyten soi, jo tuulet ihmehen toi! On keula kaareva norsunluusta ja mastot veistetyt ruusupuusta. Nyt prinssi palmujen maan pois noutaa morsiantaan, ja purje paisuvi purppurainen. Pian rinnall' armaan on prinsessainen.
— »Käy, sulho, seuraamme, oi!» veenneitoin laulelo soi. »Hän petti prinssiä tuiretuista ja toiseen suostui, ei sua muista. Tääll' otsa ylhäisen pään yötähdin helmitetään, on täynnä aarteita täällä suistot ja merililjoja kasvaa puistot!»
Yön kaiken kuohut ne soi. Kuin veri kuumotti koi. Kun katsoi prinsessa ikkunastaan, veet viskas uhrinsa rantaa vastaan. Hän tornikammiossaan vain itki kohtaloaan. Niin silmät himmeni ihanaiset — hän häit' ei saanut, vaan hautajaiset.