Suur Uneksija parhain kun hylkäs tämän maan, niin meidät suossa harhain hän jätti tarpomaan.
Niin vaikea nyt vuottaa
on suurta hetkeään
ja valtakuntaan luottaa,
ah, näkymättömään.
Siks moni eri teitä
on kulkenut jo pois
ja pilkannutkin meitä,
kuin verivieras ois.
Mut luopioiden luku
vaikk' yhä kasvaa vain,
niin suuri myöskin suku
on meidän, uskovain.
Ei epäilyksen peikot
voi meitä käännyttää:
jos voimamme on heikot
ja murhe näännyttää,
me suojaan vaellamme taas katakombien, ja yössä soihtuinamme on liekit laulujen.
PUISTOKUJA.
Näin usein tuntuu: on kohtalomme kuin pitkä, varjoisa puistotie.
Me sitä käymme, ja loputonten se hämäryyksien halki vie.
Ah, joskus kaartuvat lehtiholvit niin vihannoivina yllä pään,
ja kevätkiurujen laulu villi siell' yhtyy lähteiden helinään.
Ja joskus keltaiset lehdet lentävät lailla liekkien nääntyväin.
Käy kylmä, viiltävä koillistuuli ja pilvet painuvat maata päin.