Mut uupumatta vain eespäin rientää on yhä kaipaus kulkijan,
siks kunnes Kuoleman lintu laulaa ja kuultaa kartano Kuoleman.
Yön yhden siellä me levähdämme, pois aamun tullen jo matka on.
Ei unen ikuisen kammioihin voi jäädä henkemme rauhaton.
Oi ystäväni, on kohtalomme kuin pitkä, varjoisa puistotie.
Me sitä käymme, ja loputonten se hämäryyksien halki vie.